Vankkureissa

Ajoin läpi aamuöisen San Diegon. Tuskin tiedän mitään parempaa kuin Santiagon pyörällä keskellä pimeintä hetkeä, sillä öisin kaupungilla on vaatteet. Santa Isabel jolle käännyn on väyläni idän ja lännen väliselle liikkumiselle. On kylmä, mutta ajaessa sitä ei huomaa paitsi keuhkoissa jotka säästämättä käyttävät kaiken kirpeän yöilman jonka pystyvät. Ajamisen riemusta mutkittelen pitkin tyhjää väylää. Takarenkaani napsahtaa johonkin tiessä. Seuraa riemastuttavan pitkät sekunnit kun tietää tulleensa tehneeksi virheen, mutta seurauksia voi vasta arvailla. Kun nuo sekunnit loppuvat keräilen itseni jostain kummallisesta puoli-istuvasta asennosta nojaamasta aitaan. Kädestä valuu verta. Takakumi on puhki, se tietää loppu matkan kävelyä.
Takanani joku nauraa. Se on sellaista naurua, että tiedän naurajan suusta puuttuvan hampaita. Mies istuu vankkureissa. Isoissa vankkureissa jotka on rakennettu kahden valtavan traktorinrenkaan varaan. Hän nousee ja hyppää alas vankkureistaan, tarttuu pyörääni, kääntyy kohti vankkureitaan ja kiljahtelee minulle: "Vamos! Vamos!".
Mies viittilöi minut vankkureiden perään johon pyöränikin on nakattu. Se lepää valtavan maissikasan reunalla ja kiipeän sen viereen. Vankkureissa sieraimeni täyttää homeen ja maissin haju. Muistan kauppatorin ja Jaime-veljen maissibisneksen. Mies kailottaa minulle ajurinpukilta jotain ilmeisen riemuissaan. Öinen akrobatiani on tuonut vaihtelua miehen matkaan. Kolme korttelia ennen kotiani on puisto, johon mies ohjaa vankkurit. Puistossa nukkuvat koirat heräävät ja nostavat riemastuneen mekkalan. Mies ja hevonen ovat koirille tutut. Talutan pyöräni kotiin nkä lopeta hymyilemästä ennen kuin nukahdan.