Lakko ja Potosin tiesulku on viivästyttänyt matkaamme jo viikon. Marcello-serkkuni sanoo, että voi johdattaa meidät läpi sulun jalkaisin. Se voisi olla mahdollista, Camargosta lähtee ajoittain busseja joilla harvat halukkaat pääsevät tiesululle, tai ainakin autojonon päähän. Ongelmiin halukkaasti hakeutuva viikari sisälläni kannattaa ehdotusta vilpittömän innokkaasti. Potosin tiesulkua puolustetaan kuitenkin raivokkaasti eikä ihmisuhreiltakaan ole vältytty, ja matkamme jo viivästyttyä, olen innokkaampi suuntaamaan etelään Tarijaan ja lentämään sieltä lähemmäs Beniä, Bolivian maakuntaa jossa Andien ylängöt vaihtuvat tropiikin kuumuuteen ja suuret joet virtaavaat pohjoiseen yhtyäkseen lopulta Amazoniin.
Marcello on palannut Santa Cruzista ja Cochabambasta läpi Potosin tiesulun: välillä bussilla, välillä liftaten, välillä ratsastaen, mutta suuriman osan matkasta hän taittanut jalan. Hän on kiertänyt sulun ja sitä puolustavat miehet kaukaa kukkuloilta, tai lahjonut, tai esittänyt kuuluvansa Potosilaisiin, kuka tietää, ja palannut Camargoon myöhään kolmannen tai neljännen päivän iltana. Mies jonka nyt tapaan Gaton baarissa on kaukana siitä hilpeästä ja vähän tärähtäneestä ilmestyksestä joka joitain viikkoja aikaisemmin, ensitapaamisellamme, saapui Palca Chican patiolle, kertoili lounaalla taukoamatta tarinoita tilasta, isästä, Camargosta ja Boliviasta. Vaisuna ja likaisena hän nyt istuu juoden oluttaan tiskillä vahvasti humaltuneiden ystäviensä riehuessa ympärillämme, kertoen vain harvasanaisesti ja hiljaisella äänellä matkastaan.
Olemme saapuneet Trinidadiin, Benin maakunnan pääkaupunkiin. Bolivian amazonakselle. On Dia de San Roque(nimen paikkaansapitävyys kyseenalainen), koirien (mahdollisesti myös kissojen, tästä ei tunnu vallitsevan bolivialaisten kesken yksimielisyyttä) suojeluspyhimyksen juhlapäivä. Muualla Boliviassa katukoiratkin ovat kuulemma puettu juhlatamineisiin (kuvittelen hetken ajan rakkia joka hölmistyneenä ihmettelee päälleen ilmestynyttä sulin koristeltua karnevaaliasua), mutta ainakin täällä Trinidadissa, Amazonaksen altaan kuumuudessa piskiparat ovat selvinneet ilman moista koettelemusta.
Kuuman ja kostean kaupungin avoviemärit ovat tähän aikaan vuodesta miltei kaikki kuivia. Etsin niistä turhaan isoja kuristajakäärmeitä uimasta oluttölkkien ja roskapussien seasta, vaeltaessamme kohti Plaza de Armasta. Jokainen edes etäisesti kaupungin kokoinen Bolivialainen asutusalue kiteytyy sen keskusaukion ympärille; ovatpa kaupungit muuten kuinka pieniä tai likaisia tahansa, niiden keskusaukiot, plazat, ovat korttelin kokoisia, kauniita ja hyvin hoidettuja. Juhlapäivinä niiden ympärillä marsittaan ja niillä tanssitaan, arkena vietetään siestaa yhtä lailla kuin iltaa, niiden ympäriltä saa aina ruokaa; ravintoloista tai pienistä kadunvarren kojuista joissa naiset valmistavat pieniä herkkupaloja tai kokonaisia aterioita avotulella. Trinidadissa, sen keskusaukiolla päivystävät mototaksistat puistelevat huvittuneina päitään kun kiertelemme utelemassa moottoripyörää vuokralle. Ei kuskin ja pyörän palkkaaminenkaan koko päiväksi mahdotonta ole, mutta tarvitsisimme kaksi, ja ajan sitä paitsi mielummin itse. Haluan päästä liittymään tuohon plazan ympäristön loputtomaan kaksipyöräisten virtaan, jossa aukiota kierrettäessä hoidetaan sosiaalisia suhteita jutellen ja huudellen pyörästä pyörään, autoon tai terasseille, tavataan tuttuja ja näkemäni perusteella käydään myös kauppaa. Yksi kuljettaja, Wichi; lippiksessä ja rikkinäisessä farkkutakkissa ja wranglerin shortseissa, nappaa yllättävästä vapaapäivästä tyytyväisenä virnistäen ajokorttini ja länttää vaihdossa käteeni Tonda, Chinese technology- moottoripyöränsä avaimet. En ole vuosiin ajanut edes mopoa, saati moottoripyörää. Harjoittelen kierroksen aukiota kiertävillä, kymmenien kaksipyöräisten täyttämillä kaduilla ja pian itseluottamusta uhkuen, Laura taakseni tarrautuneena painun hiukan nykivää menoa läpi Trinidadin, kohti sen ulkopuolella odottavaa trooppista maaseutua.
Saapuessamme Cochabamban lentokentälle, läpi turvatarkastusten ja matkatavara-alueen, meitä vastaan on tunkeutunut Gabi-täti. Tädin autossa, matkalla lentokentältä, katsellemme Cochabambaa sateenkaarenvärisen kyltin toivottaessa tienvarresta meidät tervetulleiksi ikuisen kevään kaupunkiin. Vaikka Cochabamban maine on minulle tuttu vain huomattavasti kyseenalaisemmista ansioista, otan lupauksen vastaan kiitollisena; Cochabamban, Urkupinan
neitsyen ja tanssivien paholaisten on määrä lämmittää altiplanon kylmettämät luumme ja valmistella meitä amazonaksen kuumuuteen. Parhaiten sen kuitenkin tekee La Cancha, Cochabamban klaustrofobinen markkina-alue, jossa kortteli korttelin perään seikkaillaan pitkin matalia, ahtaita käytäviä jotka risteilevät tavarapaljouden keskellä. Tuolta saa harjoja, tuolta vaatteita kaikissa kuviteltavissa merkeissä pienten vuorien kokoisista sekalaisista kasoista, tuolta kuivattuja laamansikiöitä ja muita noitien tarpeita, tuolla mies ostaa valtavan vanhan jääkaapin ja alkaa kuljettaa sitä ulos pitkin käytäviä joilla tuskin lapsikaan mahtuu liikkumaan helposti, tuossa kojussa on iso sika porsaineen ja Aymara-nainen myy siinä mehuja katsellen gringoja epäilevästi mustan knallinsa alta. Hajujen sekamelska on välillä kuvottava, välillä vain kummallinen ja vauvat nukkuvat myyntitasojen alla kapaloissaan, ruokalähetit kantavat valtavilla tarjottimilla ruoka-annoksia kojujen myyjille, eikä mikään ole mahdotonta löytää, jos vain jaksaa etsiä.
Leikkaamme moottoripyörällämme paksua kosteaa ilmaa. Laura istuu takanani videokamera toisessa kädessä, toisen kyntäessä mustelmia vatsaani, minä Cochabambasta hankkimassani, vanhan pariskunnan pienen hattutehtaan valmistamassa uudessa hienossa trillbyssani (vaikka isot valkoiset stetsonit houkuttivat hetken), kauluspaita asiaankuluuvan avoimena, ajoviimasta huolimatta hiestä märkänä. Ohitamme tienvarren rämeikössä seisovan capybaran, viidakkosian (joka todellisuudessa on hiton iso jyrsijä) ja suuntaamme kohti viidakkoon piiloutuneita joenrannan pieniä satamoita. Etsimme rahti- tai kalastusalusta joka veisi meidät viidensadan kilometrin matkan Rio Mamorea alavirtaan Bolivian ja Brasilian rajalle Guayarameriniin. Joen veden ollessa sadekauden aikaan tai heti sen jälkeen korkeimmillaan, nopeimmat veneet taittavat matkan jopa kolmessa päivässä mutta nyt, kuivan kauden keskellä, yöllä liikkuminen on mahdotonta ja matka voi kestää jopa kaksitoista päivää. Ensin meidän on löydettävä el capitania, satamakonttori, sen jälkeen vain etsittävä laivoja ja kapteeneita alueen useista pienistä satamista, ja lopuksi on palattava satamakonttoriin varmistamaan kapteenin ja laivan luotettava maine.
Parisenkymmentä pelti- ja ruokotaloa reunustaa toista ensimmäisen satamakylämme, Puerto Almacenin kaduista. Talojen eteen on aseteltu tuoleja ja pöytiä ja kyltit kertovat tarjolla olevasta päivän kalansaaliista. On lounasaika, ja parkkeeraamme Tondamme viimeisen talon edustalle joentöyrään viereen. Täällä, niin kuin kaikissa muissakin kylän ravintoloissa, on tänään tarjolla surubia. Valtavat paistetut kalanpalat tarjoillaan paistetun yuccan, ruokabanaanin ja riisi-juustomuhennoksen kanssa, Coca cola on puoliksi jäässä litran lasipulloissa joita oli joskus kai suomessakin. Hiukan unohtuneessa lounasympäristössämme katselemme alas töyrästä jossa kuivunut joki on vapauttanut laidunmaata ja pojat paimentavat korkeassa ruohikossa vaeltavia lehmälaumoja moottoripyörillään. Yksinäinen seikkailijalehmä nelistää laiskasti karkuun sitä piirittäviltä pojilta pysähtyen aina välillä maistamaan lähintä ruohotupasta.
Löydettyämme satamakonttorin, me pujottellemme pitkin kuivan joenpohjan risteileviä polkuja, kohti kuivalle maalle lahoamaan jääneiden jokilaivojen luurankoja. Laivat ovat ilman siipirattaita ja savupiippujakin mielestäni kuin Missisipin suuret höyrylaivat: Korkeina, monin kirkkain nyt jo rapistunein maalein ne panevat minut miettimään saisiko Trinidadista ehkä maissipiippuja. Tondamme kyntää jo joenpohjaa epätasaisilla poluilla, meidän pitäsi ehkä jalkautua, mutta raatojen takaa, kauas paenneesta joesta löydämme vihdoin kaksi laivaa: Suuremman sinipunaisen, Universitarianin ja pienen vihreän, la Cumbren. Huhuilemme laivojen edessä aikamme ilman vastausta ja jatkamme matkaa kohti pientä lehväkatosta jossa vanha nainen pitää joenpohjabaaria. Tässä baarissa laivojen miehet ovat istuneet, kunnes lounasajan tullen ovat kiivenneet ruokailemaan johonkin joentöyrään ravintoloista. Mutta miehet ovat istuneet baarissa jo pitkään, sillä täältä ei lähde laivoja. Joki Puerto Geraldasta ylävirtaan on liian matala, laivat jumissa ja miehet niiden kanssa.
Pidämme hetken neuvoa baarinpitäjän ja hänen ainoan asiakkaansa kanssa ja jatkamme sitten, neuvojen mukaan, kohti Puerto Geraldaa. Puolen tunnin ajamisen jälkeen, aution hiekkatien päästä löydämme sataman sijasta pihallaan lounastava perheen. Hämmennyn hiukan, saapumisemme keskeyttää koko ruokailun, ja perhe alkaa yksissä tuumin pohtia ongelmaamme. Joella on kuulemma ankkurissa kaksi pientä laivaa, mutta nekään tuskin pääsevät liikelle epäilee hampaattomasti hymyilevä perheen pää. Haravoimme epäilyistä huolimatta jokivarteen johtavia teitä osuen aina vain autioon ja laivattomaan jokeen jossa harvojen talojen pojat uittavat siimojaan. Aurinko alkaa jo laskea, mutta pieni kalastava poika neuvoo meidät vielä El Puenteen, sillalle, jossa isot tukkilastissa olevat kuorma-autotkin ylittävät tien katkaisevan joen puisten lossilauttojen kyydissä. Yhden ylitystä odottavan Scanian kyljessä komeilee suurin kirjaimin: Hermannin kuljetus, Lappee, Finland. Tekstin alle on teipattu uuden omistajan nimi: Chocolito, nino de oro.
* * *
Olemme palanneet El Puenten satamaan jo viideltä aamulla, pilkkopimeässä kompuroineet tieltä kohti mutaiseen ja jyrkkään rantatöyrääseen kiinnitettyjä laivojen rypästä. Edellisillan etsintä tuotti lopulta tuloksen kun Jose Cruz, La Lolita rahtilaivan kapteeni suostui ottamaan meidät laivaan jos olisimme aamulta viimeistään kuudelta satamassa. Olisimme voineet nukkua lähtöä edeltävän yön myös laivalla, mutta meidän oli täydennettävä Trinidadissa tupakka- ja vesivarastomme ynnä hankittava kaikenlaista muuta matkalla tarpeellista ja ikävä kyllä, palautettava Tonda.
La Lolita on, niin kuin useat muutkin joen laivat, kolmikerroksinen puulaiva. Alimmassa kerroksessa on rahtia: riisi-, lannoite ja soijasäkkejä, sekä keittiö, vessa, messi, muutama miehistön makuukoppi ja rekan lailla Ruotsista tai Suomesta Boliviaan kulkeutunut vanha Scania-moottori. Toisessa kerroksessa muutama makuukoppi, oleskelutila ja avoin takakansi jossa usein istumme iltaisin, ja jonkinlaista yksityisyyttä ja vessan lahonneen lankun hajuista ilmaa raikkaampana se toimii myös kylpyhuoneenamme; nostamme vettä köyteen sidotulla ämpärillä ja liukkaalla peltikannella tasapinoillen kylvemme useita kertoja päivässä päästäksemme edes hetkeksi pakoon kuumuutta, toinen vaihtoehto on sitoa köysi tukevasti kiinni toisen bensalautan perään ja hypätä vilvoittautumaan jokeen, silloin voi sellällään surfata lautan peräaallossa. Laivan ylin kerros on kapteenin, komentosilta ja isoin asuinhytti. Rahansa Lolita saa kahdesta bensasäiliölautasta jota se työntää edellään ja vieressään, muun rahdin ollessa kai lähinnä suhdetoimintaa, taskurahoja ja osa joen varren kylille välttämättömästä rahtipalvelusta. Yhdessä kylässä puramme laivasta tuhat kiloa lannoitetta. Kaksi kylän pikkupoikaa käsketään toiseen työhön, he kiipeävät ketterästi jalkapallokentän vierustan greippipuihin yhden jäädessä kalastamaan putoavia greippejä isoon riisisäkkiin. Saamme lahjaksi kaksi säkillistä isoja keltaisia greippejä. Parhaita, joita olen koskaan maistanut.
Lolitalla, niin kuin useimmilla muillakkaan laivoilla, ei ole matkustajia varten hyttejä tai erillisiä makuutiloja sillä matkustajat, niin kuin rahtikin bensaa lukuunottamatta, ovat mukana vain siksi että muuta keinoa liikkua joella ei ole. Teitä Amazonaksella on vain isoimpiin kyliin, ja nekin ovat suuren osan vuodesta sateiden takia käyttökelvottomia. Ripustamme Lauran kanssa riippumattomme toisen kerroksen kapealle etukannelle kahteen kerrokseen, Laura nukkuu ylä- ja minä alapuolella. Hyttysverkkoineen makuuhuoneemme on viehättävä, monivärinen kangashässäkkä vasten laivan kirkkaan sinistä runkoa. Iltaisin nukahdamme moottorin rauhalliseen jyminään Lolitan vielä tehdessä matkaa pimeän jo tultua niin pitkään kuin Jose, kapteeni sen turvalliseksi katsoo, aamuisin heräämme mottorin käynnistämiseen, mutta toisin kuin miehistö, laiskottelemme riippumatoissamme niin pitkään, että kutsu käy aamiaiselle.
Polttelen La Lolitan komentosillan eteen jäävällä pienellä hyllyllä vahvaa mustaa Bolivialaista tupakkaa. Aurinko on paapuurin puolella, mutta mutkitteleva joki ja sen matelevat päivät sekoittavat ajan- ja suunnantajuni, enkä tiedä onko aurinko laskeva vai nouseva. Kiintopisteeni ovat vain alavirta ja ruoka-ajat. Lolitan lähestyessä suuret kilpikonnat tippuvat riveinä veteen turvaan uppotukkien joen päälle nousevilta oksilta jossa ne paistattelivat päivää. Kuningaskalastaja, Martin de Pescador, lentää tehottoman tuntuisella tyylillään joenpinnan yllä töksähtäen aina välillä veteen kuin taidottomuuttaan, yleensä kuitenkin jotain välkehtivää nokassaan. Katselen vaaleanpunaisia jokidelfiineitä jotka ovat kai hyvän aikaa seuranneet laivaamme möyrien vedenpinnassa ja tuhahdellen kuuluvasti yli moottorin hiljaisen äänen. Päivät lojumme kannella katsellen ohi lipuvaa viidakkoa ja sen loputonta luontodokumenttia, iltaisin kalastan laivan miesten kanssa; juomme singanipirtua, pureskelemme kokaa ja poltamme tupakkaa, kuuntelen tarinoita joelta. Joskus järjestetään juhlat, silloin viidakon äänten täyttämässä yössä pauhaa sama cumbia- levy uudestaan ja uudestaan. Laura tanssii laivan kannella naisten kanssa ja me machot katselemme paljaat rintamukset hikisinä ja juomme lisää pirtua.
Eräänä aamuna, herään riippumatostani huutoihin jotka kutsuvat minua. Laivan ruotsalainen moottori ei käynnisty, ja miehistön lisäksi käynnistysköydestä vetämään kutsutaan myös minut. Puolen tunnin tuloksettoman rehkimisen jälkeen konemies aloittaa korjaustyöt ja minä maleksin aamu-utuisella kannella nuorten kansimiesten kanssa. Toisen bensalautan reunalla seistessämme näemme vedessä kelluvan pienen krokotiilinpoikasen. Se ei ui, se on eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan; yön jäljiltä kohmeessa, vaihtolämpöisenä, se on kyvytön uimaan. Nuorempi kansimies Jose (ne on kaikki Joseja), kurottaa veteen, poimii kolmikymmensenttisen liskon vedestä ja ojentaa sen minulle. Alkuun lisko ei juuri elämöi, mutta lämmettyään kourassani hiukan, se alkaa verkkaisesti esittää pako- ja itsepuolustusyrityksiä. Sen leuat, jotka ovat melkolailla kolmasosa koko eläimen pituudesta, tavoittelevat kuitenkin vielä hitaasti vangitsijoidensa ruumiinosia väliinsä. Päätämme pitää eläintä kannella niin kauan, että hitaasti joen paksun sumun rikkova aamuaurinko lämmittää sitä tarpeeksi. Sidon varovaisesti sille kengännauhasta valjaat ja menen otusparka kourassani, kykenemättä vastustamaan kiusausta, herättämään vielä nukkuvaa Lauraa krokon kanssa, vaikka tiedän, että minun pitäsi antaa otuksen olla. Koitan syöttää sille paloja eilen kalastamastani pirajasta, mutta eläin viittaa kintaalla tarjoilulle, villieläimen piteleminen on huikea tunne, muttei todennäköisesti kovinkaan molemminpuolinen, eläintä kiinnostaa ainoastaan joki. En kuitenkaan malta olla katselematta ja ihmettelemättä sitä lähietäisyydeltä kunnes sen liikkeet ja pakoyritykset ovat jo niin nopeita, että lasken sen virtaan toipumaan järkytyksestä.
