Martin de Pescador

Lakko ja Potosin tiesulku on viivästyttänyt matkaamme jo viikon. Marcello-serkkuni sanoo, että voi johdattaa meidät läpi sulun jalkaisin. Se voisi olla mahdollista, Camargosta lähtee ajoittain busseja joilla harvat halukkaat pääsevät tiesululle, tai ainakin autojonon päähän. Ongelmiin halukkaasti hakeutuva viikari sisälläni kannattaa ehdotusta vilpittömän innokkaasti. Potosin tiesulkua puolustetaan kuitenkin raivokkaasti eikä ihmisuhreiltakaan ole vältytty, ja matkamme jo viivästyttyä, olen innokkaampi suuntaamaan etelään Tarijaan ja lentämään sieltä lähemmäs Beniä, Bolivian maakuntaa jossa Andien ylängöt vaihtuvat tropiikin kuumuuteen ja suuret joet virtaavaat pohjoiseen yhtyäkseen lopulta Amazoniin.

Marcello on palannut Santa Cruzista ja Cochabambasta läpi Potosin tiesulun: välillä bussilla, välillä liftaten, välillä ratsastaen, mutta suuriman osan matkasta hän taittanut jalan. Hän on kiertänyt sulun ja sitä puolustavat miehet kaukaa kukkuloilta, tai lahjonut, tai esittänyt kuuluvansa Potosilaisiin, kuka tietää, ja palannut Camargoon myöhään kolmannen tai neljännen päivän iltana. Mies jonka nyt tapaan Gaton baarissa on kaukana siitä hilpeästä ja vähän tärähtäneestä ilmestyksestä joka joitain viikkoja aikaisemmin, ensitapaamisellamme, saapui Palca Chican patiolle, kertoili lounaalla taukoamatta tarinoita tilasta, isästä, Camargosta ja Boliviasta. Vaisuna ja likaisena hän nyt istuu juoden oluttaan tiskillä vahvasti humaltuneiden ystäviensä riehuessa ympärillämme, kertoen vain harvasanaisesti ja hiljaisella äänellä matkastaan.

Olemme saapuneet Trinidadiin, Benin maakunnan pääkaupunkiin. Bolivian amazonakselle. On Dia de San Roque(nimen paikkaansapitävyys kyseenalainen), koirien (mahdollisesti myös kissojen, tästä ei tunnu vallitsevan bolivialaisten kesken yksimielisyyttä) suojeluspyhimyksen juhlapäivä. Muualla Boliviassa katukoiratkin ovat kuulemma puettu juhlatamineisiin (kuvittelen hetken ajan rakkia joka hölmistyneenä ihmettelee päälleen ilmestynyttä sulin koristeltua karnevaaliasua), mutta ainakin täällä Trinidadissa, Amazonaksen altaan kuumuudessa piskiparat ovat selvinneet ilman moista koettelemusta.

Kuuman ja kostean kaupungin avoviemärit ovat tähän aikaan vuodesta miltei kaikki kuivia. Etsin niistä turhaan isoja kuristajakäärmeitä uimasta oluttölkkien ja roskapussien seasta, vaeltaessamme kohti Plaza de Armasta. Jokainen edes etäisesti kaupungin kokoinen Bolivialainen asutusalue kiteytyy sen keskusaukion ympärille; ovatpa kaupungit muuten kuinka pieniä tai likaisia tahansa, niiden keskusaukiot, plazat, ovat korttelin kokoisia, kauniita ja hyvin hoidettuja. Juhlapäivinä niiden ympärillä marsittaan ja niillä tanssitaan, arkena vietetään siestaa yhtä lailla kuin iltaa, niiden ympäriltä saa aina ruokaa; ravintoloista tai pienistä kadunvarren kojuista joissa naiset valmistavat pieniä herkkupaloja tai kokonaisia aterioita avotulella. Trinidadissa, sen keskusaukiolla päivystävät mototaksistat puistelevat huvittuneina päitään kun kiertelemme utelemassa moottoripyörää vuokralle. Ei kuskin ja pyörän palkkaaminenkaan koko päiväksi mahdotonta ole, mutta tarvitsisimme kaksi, ja ajan sitä paitsi mielummin itse. Haluan päästä liittymään tuohon plazan ympäristön loputtomaan kaksipyöräisten virtaan, jossa aukiota kierrettäessä hoidetaan sosiaalisia suhteita jutellen ja huudellen pyörästä pyörään, autoon tai terasseille, tavataan tuttuja ja näkemäni perusteella käydään myös kauppaa. Yksi kuljettaja, Wichi; lippiksessä ja rikkinäisessä farkkutakkissa ja wranglerin shortseissa, nappaa yllättävästä vapaapäivästä tyytyväisenä virnistäen ajokorttini ja länttää vaihdossa käteeni Tonda, Chinese technology- moottoripyöränsä avaimet. En ole vuosiin ajanut edes mopoa, saati moottoripyörää. Harjoittelen kierroksen aukiota kiertävillä, kymmenien kaksipyöräisten täyttämillä kaduilla ja pian itseluottamusta uhkuen, Laura taakseni tarrautuneena painun hiukan nykivää menoa läpi Trinidadin, kohti sen ulkopuolella odottavaa trooppista maaseutua.

Saapuessamme Cochabamban lentokentälle, läpi turvatarkastusten ja matkatavara-alueen, meitä vastaan on tunkeutunut Gabi-täti. Tädin autossa, matkalla lentokentältä, katsellemme Cochabambaa sateenkaarenvärisen kyltin toivottaessa tienvarresta meidät tervetulleiksi ikuisen kevään kaupunkiin. Vaikka Cochabamban maine on minulle tuttu vain huomattavasti kyseenalaisemmista ansioista, otan lupauksen vastaan kiitollisena; Cochabamban, Urkupinan

neitsyen ja tanssivien paholaisten on määrä lämmittää altiplanon kylmettämät luumme ja valmistella meitä amazonaksen kuumuuteen. Parhaiten sen kuitenkin tekee La Cancha, Cochabamban klaustrofobinen markkina-alue, jossa kortteli korttelin perään seikkaillaan pitkin matalia, ahtaita käytäviä jotka risteilevät tavarapaljouden keskellä. Tuolta saa harjoja, tuolta vaatteita kaikissa kuviteltavissa merkeissä pienten vuorien kokoisista sekalaisista kasoista, tuolta kuivattuja laamansikiöitä ja muita noitien tarpeita, tuolla mies ostaa valtavan vanhan jääkaapin ja alkaa kuljettaa sitä ulos pitkin käytäviä joilla tuskin lapsikaan mahtuu liikkumaan helposti, tuossa kojussa on iso sika porsaineen ja Aymara-nainen myy siinä mehuja katsellen gringoja epäilevästi mustan knallinsa alta. Hajujen sekamelska on välillä kuvottava, välillä vain kummallinen ja vauvat nukkuvat myyntitasojen alla kapaloissaan, ruokalähetit kantavat valtavilla tarjottimilla ruoka-annoksia kojujen myyjille, eikä mikään ole mahdotonta löytää, jos vain jaksaa etsiä.

Leikkaamme moottoripyörällämme paksua kosteaa ilmaa. Laura istuu takanani videokamera toisessa kädessä, toisen kyntäessä mustelmia vatsaani, minä Cochabambasta hankkimassani, vanhan pariskunnan pienen hattutehtaan valmistamassa uudessa hienossa trillbyssani (vaikka isot valkoiset stetsonit houkuttivat hetken), kauluspaita asiaankuluuvan avoimena, ajoviimasta huolimatta hiestä märkänä. Ohitamme tienvarren rämeikössä seisovan capybaran, viidakkosian (joka todellisuudessa on hiton iso jyrsijä) ja suuntaamme kohti viidakkoon piiloutuneita joenrannan pieniä satamoita. Etsimme rahti- tai kalastusalusta joka veisi meidät viidensadan kilometrin matkan Rio Mamorea alavirtaan Bolivian ja Brasilian rajalle Guayarameriniin. Joen veden ollessa sadekauden aikaan tai heti sen jälkeen korkeimmillaan, nopeimmat veneet taittavat matkan jopa kolmessa päivässä mutta nyt, kuivan kauden keskellä, yöllä liikkuminen on mahdotonta ja matka voi kestää jopa kaksitoista päivää. Ensin meidän on löydettävä el capitania, satamakonttori, sen jälkeen vain etsittävä laivoja ja kapteeneita alueen useista pienistä satamista, ja lopuksi on palattava satamakonttoriin varmistamaan kapteenin ja laivan luotettava maine.

Parisenkymmentä pelti- ja ruokotaloa reunustaa toista ensimmäisen satamakylämme, Puerto Almacenin kaduista. Talojen eteen on aseteltu tuoleja ja pöytiä ja kyltit kertovat tarjolla olevasta päivän kalansaaliista. On lounasaika, ja parkkeeraamme Tondamme viimeisen talon edustalle joentöyrään viereen. Täällä, niin kuin kaikissa muissakin kylän ravintoloissa, on tänään tarjolla surubia. Valtavat paistetut kalanpalat tarjoillaan paistetun yuccan, ruokabanaanin ja riisi-juustomuhennoksen kanssa, Coca cola on puoliksi jäässä litran lasipulloissa joita oli joskus kai suomessakin. Hiukan unohtuneessa lounasympäristössämme katselemme alas töyrästä jossa kuivunut joki on vapauttanut laidunmaata ja pojat paimentavat korkeassa ruohikossa vaeltavia lehmälaumoja moottoripyörillään. Yksinäinen seikkailijalehmä nelistää laiskasti karkuun sitä piirittäviltä pojilta pysähtyen aina välillä maistamaan lähintä ruohotupasta.

Löydettyämme satamakonttorin, me pujottellemme pitkin kuivan joenpohjan risteileviä polkuja, kohti kuivalle maalle lahoamaan jääneiden jokilaivojen luurankoja. Laivat ovat ilman siipirattaita ja savupiippujakin mielestäni kuin Missisipin suuret höyrylaivat: Korkeina, monin kirkkain nyt jo rapistunein maalein ne panevat minut miettimään saisiko Trinidadista ehkä maissipiippuja. Tondamme kyntää jo joenpohjaa epätasaisilla poluilla, meidän pitäsi ehkä jalkautua, mutta raatojen takaa, kauas paenneesta joesta löydämme vihdoin kaksi laivaa: Suuremman sinipunaisen, Universitarianin ja pienen vihreän, la Cumbren. Huhuilemme laivojen edessä aikamme ilman vastausta ja jatkamme matkaa kohti pientä lehväkatosta jossa vanha nainen pitää joenpohjabaaria. Tässä baarissa laivojen miehet ovat istuneet, kunnes lounasajan tullen ovat kiivenneet ruokailemaan johonkin joentöyrään ravintoloista. Mutta miehet ovat istuneet baarissa jo pitkään, sillä täältä ei lähde laivoja. Joki Puerto Geraldasta ylävirtaan on liian matala, laivat jumissa ja miehet niiden kanssa.

Pidämme hetken neuvoa baarinpitäjän ja hänen ainoan asiakkaansa kanssa ja jatkamme sitten, neuvojen mukaan, kohti Puerto Geraldaa. Puolen tunnin ajamisen jälkeen, aution hiekkatien päästä löydämme sataman sijasta pihallaan lounastava perheen. Hämmennyn hiukan, saapumisemme keskeyttää koko ruokailun, ja perhe alkaa yksissä tuumin pohtia ongelmaamme. Joella on kuulemma ankkurissa kaksi pientä laivaa, mutta nekään tuskin pääsevät liikelle epäilee hampaattomasti hymyilevä perheen pää. Haravoimme epäilyistä huolimatta jokivarteen johtavia teitä osuen aina vain autioon ja laivattomaan jokeen jossa harvojen talojen pojat uittavat siimojaan. Aurinko alkaa jo laskea, mutta pieni kalastava poika neuvoo meidät vielä El Puenteen, sillalle, jossa isot tukkilastissa olevat kuorma-autotkin ylittävät tien katkaisevan joen puisten lossilauttojen kyydissä. Yhden ylitystä odottavan Scanian kyljessä komeilee suurin kirjaimin: Hermannin kuljetus, Lappee, Finland. Tekstin alle on teipattu uuden omistajan nimi: Chocolito, nino de oro.

* * *

Olemme palanneet El Puenten satamaan jo viideltä aamulla, pilkkopimeässä kompuroineet tieltä kohti mutaiseen ja jyrkkään rantatöyrääseen kiinnitettyjä laivojen rypästä. Edellisillan etsintä tuotti lopulta tuloksen kun Jose Cruz, La Lolita rahtilaivan kapteeni suostui ottamaan meidät laivaan jos olisimme aamulta viimeistään kuudelta satamassa. Olisimme voineet nukkua lähtöä edeltävän yön myös laivalla, mutta meidän oli täydennettävä Trinidadissa tupakka- ja vesivarastomme ynnä hankittava kaikenlaista muuta matkalla tarpeellista ja ikävä kyllä, palautettava Tonda.

La Lolita on, niin kuin useat muutkin joen laivat, kolmikerroksinen puulaiva. Alimmassa kerroksessa on rahtia: riisi-, lannoite ja soijasäkkejä, sekä keittiö, vessa, messi, muutama miehistön makuukoppi ja rekan lailla Ruotsista tai Suomesta Boliviaan kulkeutunut vanha Scania-moottori. Toisessa kerroksessa muutama makuukoppi, oleskelutila ja avoin takakansi jossa usein istumme iltaisin, ja jonkinlaista yksityisyyttä ja vessan lahonneen lankun hajuista ilmaa raikkaampana se toimii myös kylpyhuoneenamme; nostamme vettä köyteen sidotulla ämpärillä ja liukkaalla peltikannella tasapinoillen kylvemme useita kertoja päivässä päästäksemme edes hetkeksi pakoon kuumuutta, toinen vaihtoehto on sitoa köysi tukevasti kiinni toisen bensalautan perään ja hypätä vilvoittautumaan jokeen, silloin voi sellällään surfata lautan peräaallossa. Laivan ylin kerros on kapteenin, komentosilta ja isoin asuinhytti. Rahansa Lolita saa kahdesta bensasäiliölautasta jota se työntää edellään ja vieressään, muun rahdin ollessa kai lähinnä suhdetoimintaa, taskurahoja ja osa joen varren kylille välttämättömästä rahtipalvelusta. Yhdessä kylässä puramme laivasta tuhat kiloa lannoitetta. Kaksi kylän pikkupoikaa käsketään toiseen työhön, he kiipeävät ketterästi jalkapallokentän vierustan greippipuihin yhden jäädessä kalastamaan putoavia greippejä isoon riisisäkkiin. Saamme lahjaksi kaksi säkillistä isoja keltaisia greippejä. Parhaita, joita olen koskaan maistanut.

Lolitalla, niin kuin useimmilla muillakkaan laivoilla, ei ole matkustajia varten hyttejä tai erillisiä makuutiloja sillä matkustajat, niin kuin rahtikin bensaa lukuunottamatta, ovat mukana vain siksi että muuta keinoa liikkua joella ei ole. Teitä Amazonaksella on vain isoimpiin kyliin, ja nekin ovat suuren osan vuodesta sateiden takia käyttökelvottomia. Ripustamme Lauran kanssa riippumattomme toisen kerroksen kapealle etukannelle kahteen kerrokseen, Laura nukkuu ylä- ja minä alapuolella. Hyttysverkkoineen makuuhuoneemme on viehättävä, monivärinen kangashässäkkä vasten laivan kirkkaan sinistä runkoa. Iltaisin nukahdamme moottorin rauhalliseen jyminään Lolitan vielä tehdessä matkaa pimeän jo tultua niin pitkään kuin Jose, kapteeni sen turvalliseksi katsoo, aamuisin heräämme mottorin käynnistämiseen, mutta toisin kuin miehistö, laiskottelemme riippumatoissamme niin pitkään, että kutsu käy aamiaiselle.

Polttelen La Lolitan komentosillan eteen jäävällä pienellä hyllyllä vahvaa mustaa Bolivialaista tupakkaa. Aurinko on paapuurin puolella, mutta mutkitteleva joki ja sen matelevat päivät sekoittavat ajan- ja suunnantajuni, enkä tiedä onko aurinko laskeva vai nouseva. Kiintopisteeni ovat vain alavirta ja ruoka-ajat. Lolitan lähestyessä suuret kilpikonnat tippuvat riveinä veteen turvaan uppotukkien joen päälle nousevilta oksilta jossa ne paistattelivat päivää. Kuningaskalastaja, Martin de Pescador, lentää tehottoman tuntuisella tyylillään joenpinnan yllä töksähtäen aina välillä veteen kuin taidottomuuttaan, yleensä kuitenkin jotain välkehtivää nokassaan. Katselen vaaleanpunaisia jokidelfiineitä jotka ovat kai hyvän aikaa seuranneet laivaamme möyrien vedenpinnassa ja tuhahdellen kuuluvasti yli moottorin hiljaisen äänen. Päivät lojumme kannella katsellen ohi lipuvaa viidakkoa ja sen loputonta luontodokumenttia, iltaisin kalastan laivan miesten kanssa; juomme singanipirtua, pureskelemme kokaa ja poltamme tupakkaa, kuuntelen tarinoita joelta. Joskus järjestetään juhlat, silloin viidakon äänten täyttämässä yössä pauhaa sama cumbia- levy uudestaan ja uudestaan. Laura tanssii laivan kannella naisten kanssa ja me machot katselemme paljaat rintamukset hikisinä ja juomme lisää pirtua.

Eräänä aamuna, herään riippumatostani huutoihin jotka kutsuvat minua. Laivan ruotsalainen moottori ei käynnisty, ja miehistön lisäksi käynnistysköydestä vetämään kutsutaan myös minut. Puolen tunnin tuloksettoman rehkimisen jälkeen konemies aloittaa korjaustyöt ja minä maleksin aamu-utuisella kannella nuorten kansimiesten kanssa. Toisen bensalautan reunalla seistessämme näemme vedessä kelluvan pienen krokotiilinpoikasen. Se ei ui, se on eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan; yön jäljiltä kohmeessa, vaihtolämpöisenä, se on kyvytön uimaan. Nuorempi kansimies Jose (ne on kaikki Joseja), kurottaa veteen, poimii kolmikymmensenttisen liskon vedestä ja ojentaa sen minulle. Alkuun lisko ei juuri elämöi, mutta lämmettyään kourassani hiukan, se alkaa verkkaisesti esittää pako- ja itsepuolustusyrityksiä. Sen leuat, jotka ovat melkolailla kolmasosa koko eläimen pituudesta, tavoittelevat kuitenkin vielä hitaasti vangitsijoidensa ruumiinosia väliinsä. Päätämme pitää eläintä kannella niin kauan, että hitaasti joen paksun sumun rikkova aamuaurinko lämmittää sitä tarpeeksi. Sidon varovaisesti sille kengännauhasta valjaat ja menen otusparka kourassani, kykenemättä vastustamaan kiusausta, herättämään vielä nukkuvaa Lauraa krokon kanssa, vaikka tiedän, että minun pitäsi antaa otuksen olla. Koitan syöttää sille paloja eilen kalastamastani pirajasta, mutta eläin viittaa kintaalla tarjoilulle, villieläimen piteleminen on huikea tunne, muttei todennäköisesti kovinkaan molemminpuolinen, eläintä kiinnostaa ainoastaan joki. En kuitenkaan malta olla katselematta ja ihmettelemättä sitä lähietäisyydeltä kunnes sen liikkeet ja pakoyritykset ovat jo niin nopeita, että lasken sen virtaan toipumaan järkytyksestä.

Pizza Boliviano

Heti ensimmäisellä kävelykierroksellani Palca Chicassa huomasin, että kaikki sisarukseni olivat unohtaneet mainita jotain erittäin oleellista jonkun mielestä ehkä alkeellisesti varustellusta 300 vuotiaassa keittiössämme. Koristekaakeloitujen tasojen ja kolibrinpesän täyttämän (kolibri tai sen pesä saattaa itsessään olla varsin mitättömän kokoinen, mutta voin vannoa teille; kolibrin pyöriessä piikkimäisen nokkansa kanssa maanisesti ympäri huonetta, sen läsnäolo on varsin tilaavievää) sisäkeittiön jälkeen avautuu ovi ulkokeittiöön jonka osin romahtaneen katon alla ovat tulisijat ja vanha ruosteinen puuhella.

Ja siellä on pizzauuni.

Joku ehkä väittäisi valtavan saviuunin olevan tarkoitettu ensisijaisesti leivänpaistoon, mutta tuollaiset kerettiläiset mielipiteet voitaneen jättää omaan arvoonsa (pizzauunissa saa ja voi toki paistaa leipääkin). Jonkun mielestä voi olla hienoa omistaa viinitila (joka ei tosin tuota tällä hetkellä kuin korkeintaan kiljua), tai viinitilan talo jonka seinillä on kaksisataavuotiaita freskoja, tai on hienoa olla Boliviassa. Ehkä. Minun mielestäni on helvetin hienoa omistaa pizzauuni. Olen haaveillut pizzauunista siitä lähtien kun olen alkanut haaveilemaan pizzauunien kaltaisista asioista. Uuni on valtava. Jos ymmärrän oikein, se on rakennettu tiilistä samaan tapaan kuin iglut rakennetaan jäästä -pyörittelen hetken ajan päässäni kysymystä: keksivätkö eskimot tietämättään pizzauunin vai Bolivialaiset iglun-, sen holvatut tiilet on päällystetty savella johon on sekoitettu nyrkinkokoisia kivenmurikoita ja kirkkaita lasinsiruja. Sen pohja on tiilien alta tehty lasista ja hiekasta lämmön ohjaamiseksi olennaiseen; eli pizzaan.

Välittömästi löytöni jälkeen tiedän että minun on kutsuttava sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet parilladan (bolivialainen näkemys järkyttävästä määrästä lihaa ja perunaa hiilillä) sijaan Palca Chican historian mahdollisesti ensimmäiseen pizzafiestaan.

Aloitan valmistelut hyvissä ajoin edellisenä päivänä. Bolivialaisen Strömsön askarteluohjelmaan kuuluu vanhasta rännistä kauniisti käsityönä valmistettu puuvartinen pizzalapio, toriretki ja tomaattikastikkeen harras keitto sekä käytettävien raaka-aineiden: viinin ja juustojen laadun toteaminen.

Toisin kuin suomessa, jossa lyhyttä sadonkorjuuaikaa lukuunottamatta parhaan tuloksen kastikkeessa takaavat purkitetut kuoritut tomaatit, täällä Cintin laaksossa valikoin talvellakin herkullisia tomaatteja vajaan tunnin torimyyjän ihmetellessä ääneen paneutumistani hänen vihanneksiinsa. Kiertelen vielä torikadun myyntipisteitä ja ostan kolme kiloa erilaisia ja eri ikäisiä vuohenjuustoja noin kahdeksalla eurolla, kaksi kiloa oliiveja ja erilaisia hilloja ja marmeladeja jälkiruokalettuja varten. Hymyilen voitonriemuisesti muistaessani facebook-kutsun jossa kehotetaan asioimaan kivijalkakaupoissa. Kaikki ostamani tuotteet voisin keräillä myös Cintin laakson maataloja kiertelemällä, tai ajoituksen ollessa oikea, Palca Chicaa hoitavalta perheeltä. Laakson ulkopuolelta tulevat kulutushyödykkeet ovat kalliita, mutta mitä sellaista voisin tarvita jota viiniä, hedelmiä, vihanneksia ja singania tuottava, lehmiä, vuohia, lampaita, aaseja ja sikoja kasvattava laakso ei voisi tarjota? Nuuskaa ehkä. Mietin miksen vieläkään koto-Lahdessa kuulu mihinkään ruokapiiriin, vaan tyydyn keskon tai s-ryhmän tuoreiksi puuteroituihin espanjan rehuihin ja valheellisiin lupauksiin syömisen arvoisesta ruoasta.

Sandra katsoo minua silmät pyöreinä kun pyydän häntä myöhemmin illalla, jahka olen saanut kastikkeen keitettyä, opastavan minua pizzauunin käytön saloihin. Vaikka Sandra on jo tottunut siihen että usein Lauran kanssa kokkaamme itse, leipova mies ei Bolivian maaseudulla ole varsinaisesti mikään arkipäiväinen ilmestys. Silloin kun laitamme Lauran kanssa ruokaa, Sandra seurailee ilmeisen kajahtaneina pitämiensä gringojen maneereita askareittensa lomasta välillä silminnähden huvittuneena.

Kaltattuani ja puhdistettuani viisikymmentä toinen toistaan kauniimpaa tomaattia aloitan niiden keittämisen suurinpiirtein seuraavalla reseptillä: erilaisia sipuleja, noin kymmenen kappaletta, kolme tai viisi kanelitankoa, sopivasti pippuria ja chileläistä savustettua chiliä: Merquenia, kaksi pientä porkkanaa, useita kynsiä valkosipulia ja oreganon, rosmariinin ja laakerinlehtien puutteessa(täytyy muistaa istuttaa): kaksi, kolme kourallista pihalta ja talosta löytyneitä yrttejä sekä muutaman sitruunan mehu ja jotain jonka unohdan. Lisäksi tarvitaan noin kolme litraa nuorta paikallista punaviiniä joka jaetaan suurin piirtein seuraavalla kaavalla: puolet kokille, loput kastikkeeseen, kuolleille ystäville ja Pachamamalle. Kolme pitkästyttävää tuntia Virginia Woolfia ja kastike on puolivalmis pizzauuniharjoituksia varten.

Juhlapäivän aamuna heräilen myöhään, vasta hiukan ennen puolta päivää ja vieraiden sovittua saapumisaikaa. Bolivialaisen kellon jossain määrin hyväksyneenä tiedän kuitenkin, että minulla on vielä kaksi, kolme tuntia aikaa ennen kuin yhtään vierasta voidaan odottaa. Aamiaisen sijasta alan keitellä yön yli tekeytynyttä tomaattikastiketta uudelleen muutaman lisätomaatin ja viinin kanssa jakaen viinin edelleen edellämainitulla tavalla.

Vieraiden saapuessa olen jo pienissä viineissä ja pizzafiesta lienee eeppinen menestys. Viikon päästä saamme kutsun tulla opettamaan pizzan valmistusta Casa de Campon pienelle viinitilalle joka tuottaa port-, valko- ja punaviiniä, sekä singania, bolivialaista rypäleviinaa Cintin laakson ja Bolivian tarpeisiin.

Potosiin

Jätettyämme Mejilloneksen autiomaan ja meren paahtamaan rauhaan, matkustimme pitkät kilometrit läpi Atacaman autiomaan Chileläisen high-end bussifirman kyydissä. Valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut bussi-isäntämme jakeli pieniä keksirasioita ja ”virkistäytymispakkauksia” hillitysti elehtien ja peitellen lopuksi yksitellen kaikki ”semi-cama” palvelusta nauttivat matkalaiset penkeilleen. Myöhemmin Copiapossa venytellessäni istumisesta puutuneita jäseniäni bussi-isäntä hillityllä äänellä ilmoitti minulle ystävättäreni ”lianneen koko vessan” ja ettei hänen arvolleen sopinut siivota vessoja. Todisteluni siitä, että Laura oli nukkunut koko matkan ajan penkillään mies torjui jonkinlaisella jäätävällä hymyntapaisella ja pienellä nyökkäyksellä ennen kääntymistään kannoillaan. Muistelin jonkun Brittikirjailijan joskus nimenneen Chilen Etelä-Amerikan Englanniksi.

San Pedron pölyisillä kaduilla parrakkaat ja ahavoituneet vanhat nomadit saavuttavat meidät yksi toisensa jälkeen markettimaastopyörillään, kaupaten toinen toistaan aidompia kokemuksia San Pedron nimikkokaktuksen taikavoimista Kuulaaksoon. Pölyn ja kuivuuden keskellä nuo pyörätkin ovat kaukana omalta kotikentältään. Kunnioitettavassa kolmen vuoden iässä, ruosteisina ja ahavoituneina kuin niillä ajavat miehet, ne muistuttavat jotain arvokasta ja alkuperäistä maalla joka ei enää elä sade- tai kuivakausista. Maalla joka on mukauttanut itsensä seikkailujen lukujärjestykseen ja jonka alpakoita ja laamoja ei taluta enää edes campesino vaan teräsmieheksi sonnustautunut ruotsalaismies.

Ystävämme Estebanin kertoessa San Pedrosta ennen diskovaloja ja hiekkadyynilautailua pystytämme telttaamme hänen pihamaalleen, puutarhaa halkovan pienen kastelukanavan viereen. Kylän laitamille Esteban on rakentanut savesta ja oljista viehättävän, sokkeloisen talonsa joka muistuttaa maanpäälistä luolastoa. Se on täydellinen ympäristö ihmiselle jonka nykypäivän shamaanin hahmossa on samaan aikaan jotain irvokasta ja vilpitöntä. Kun kerron Estebanille omista ristiriitaisista tuntemuksistani siitä, että kuulun kiistatta siihen samaan madventureiden viiteryhmään jotka rastimerkitsevät maailmankarttaa valloituksillaan ja joiden tunnussanat: ”wicked!” ja ”genial!” saavat verenpaineeni nousemaan -varsinkin niiden tullessa omasta suustani-, Esteban toteaa yksikantaan: ”Mutta sinähän olet menossa kotiin.” Estebanin mielestä vain naiset matkailevat, miehet aina kulkevat johonkin. Kiitollisena äkillisestä ylennyksestäni jaan miellelläni tästä lähtien reissaajat, ehkä kuitenkin sukupuoleen katsomatta, noihin kahteen karkeaan ryhmään.

Lähtöpäivämme aamuna istumme odottammassa jeeppikuskiamme pölyisellä rajanylistysasemalla. Runsaslukuinen joukko reppumatkalaisia ja Chilessä töissäkäyviä Bolivialaisia jonottaa leimoja passiinsa. Raja on kuin Meksikon ja Jenkkien välinen raja. Chilestä poistuminen on helppoa, mutta sinne palaaminen Boliviasta on hermoja raastava kuumottelu. Itkuista saksalaistyttöä on pidetty neljä tuntia epäiltynä kokaiinin salakuljetuksesta. Jotkut matkanjärjestäjät jotka kuljettavat nelivedoillaan turisteja San Pedron ja Uyunin välillä ovat käyttäneet turisteja muuleinaan kuljettaessaan kokaiinia Boliviasta Chileen. Omaan Chileläiseen opiskelijaviisumiini liittyvien epäselvyyksien takia odottelen tätä helpompaa rajanylitystä ja maastapoistumisleimaa hiukan hermostuneesti. Vaikka passini ja viisumipaperinippuni tarkastelu tuntuu kestävän piinaavan kauan ja tunnen, kuinka takanani odottavat jonottajat alkavat liikehtiä rauhattomasti, poliisimies päästä minut vihdoin hymyillen pakenemaan Bolivian puolelle.

Matkalla kohti Uyunia, läpi suola-aavikon, noustuamme ripeästi Mejilloneksesta merenpinnan tasolta Salar de Uyunin 3000-5500 metrin korkeuteen pureskelen kokapensaan lehtiä kiihtyvällä vimmalla ja kumoan lehdistä uutettua teetä aina kuin se on mahdollista, toivoen niiden auttavan minua toipumaan kuumeesta ja nopean korkeuden muutoksen aiheuttamasta voimattomuudesta. Kun aavikko luo kangastuksenomaisia näkyjä väreilevistä kivistä ja liikkuvasta horisontista, koetan uskotella itselleni olevani jeeppikuljetuksen sijasta eeppisellä matkalla halki autiomaan korkeintaan laama kaverinani.

Yöt Uyunin korkeudessa ovat hyytävän kylmiä, päivällä ilma on kuumaa ja rutikuivaa ja myrkyllisten järvien ympärillä se haisee ammoniakilta tai boraxilta. Ajoittain myrskytuuli nostaa pölyn joka peittää auringon ja lämpötila laskee päivälläkin nopeasti. Halkeilleilta huulilta voi imeä suolaa joka kiinnittyy niihin ja viiksiini pieniksi kidenipuiksi. Honorato, vanha ryppyinen kuljettajamme kumoaa oluen toisensa jälkeen jokaisella mahdollisella tauolla, mutta kertaakaan minulle ei tule mieleen kyseenalaistaa hänen ajotaitojaan maalla joka ei tee helpoksi edes vanhan Land Cruiserimme etenemistä. Aamulla, kaivautuessamme ulos telttamme suojista, näen Honoraton olutpullo toisessa, ja vasara toisessa kädessä vanhan Vartan taskulampun valaistessa, runnomassa auton moottoria valmiiksi uuden päivän koitoksiin. Keskustelemme päivän reitistä Honoraton piirtäessä karttaa Land Cruiserin konepellin pölyyn ja intiaaninainen jonka iho on kuin nostettu hänen naamalleen ympäröivästä maasta, tulee talosta jonka läheisyyteen olemme leiriytyneet, tuoden meille teetä ja leipää. Vielä ennen lähtöämme nousemme pienelle kukkulalle katselemaan auringonnousuun heräilevää flamingoyhdyskuntaa joka aloittaa uuden päivän puoliksi jäätyneellä järvellä.

Saavuttuamme Uyuniin, ensimmäiseen kaupunkiimme Boliviassa, hyvästellemme Honoraton ja alamme koluamaan pääkadunvarren lukuisia bussifirmojen toimistoja. Toimistot pursuilevat tavaraa; henkilökohtaista omaisuutta, kotieläimiä ja muualla myytäväksi tarkoitettuja tuotteita. Toimistoja hoitavat äidit lapsineen ja niissä tuntuu välillä olevan koolla myös koko kaupungin väki. Toisin kuin kaikki muut bussifirmat (jotka noudattavat Bolivialaista tapaa olla kaikkialla perillä kahdelta yöllä), yksi bussifirma tarjoaa puolenpäivän aikaan lähtevää bussia Potosiin, kaupunkiin joka aikoinaan oli yksi maailman suurimmista, ja jonka intiaanien ja afrikkalaisten orjien hengellä kaivettu hopea muutti koko Euroopan, eritoten Espanjan talouden. Nykyään Cerro Ricoa (”rikas kukkula”) louhivat kaivostyöläiset omistavat sentään, enemmän tai vähemmän, itse kaivoksensa, mutta työmenetelmät tai olot kaivoksissa eivät ole juurikaan muuttuneet. Bolivialaisen kaivostyöläisen keskimääräinen elinikä on juuri ja juuri kohonnut vajaaseen neljäänkymmeneen vuoteen, ja Euroopan kuiviin imemä kukkula tarjoaa vain vaivoin elannon kaivosmiehen perheelle.

Tunkeutuessamme sisään bussiin jonka käytävälle on levitetty sekalainen määrä matkustajien tavaroita; perunasäkkejä, varustenyyttejä ja huonekaluja joiden seassa vähävaraisimmat matkustajat istuvat miten parhaiten kykenevät, löydän istumapaikoiltamme nelihenkisen Bolivialaisperheen. Lapset istuvat vanhempiensa sylissä kuljetettavan omaisuuden ollessa tungettuna kaikkiin vapaina oleviin rakoihin. Pienen neuvonpidon päätteksi ymmärrän omaavani liput bussiin numero kaksi. Tuskaisesti alan työntyä ohi käytävää kansoittavien ihmisten Lauran puikkelehtiessa ketterästi ulos bussista jonka virallinen lähtöaika on ohitettu jo puolella tunnilla ja moottorit ovat jo käynnissä. Samalla hetkellä kun pääsen ulos bussista, se lähtee liikkelle samoin kun sen takana oleva bussi numero kaksi. Hurjan viittilöinnin ja huutamisen seurauksena bussi kuitenkin pysähtyy noukkimaan meidät kyytiin ja samalla hetkellä tajuan rinkkojemme matkustavan kohti Potosia ensimmäisenä lähteneessä bussissa. Pelkään puutteellisen kielitaitoni maksaneen meille rinkkamme ja kaiken niissä olevan omaisuutemme. Laura vannoo ääneen, että jos hänen uusi kirkkaanpunainen rinkkansa katoaa nyt, niin kuin uusi kirkkaanpunainen takki viime vuoden Espanjanreissulla, hän ei enää ikinä osta mitään punaista. Matkan varrella uusi kirkkaanpunainen rinkka hohtaa aina välillä kaukana edellä ajavan bussin katolla kiemurrellessamme pitkin vuorenrinteitä kohti Potosia.

Kokalehtien imelän hajun ja ihmisten tuoksujen täyttämässä bussissa katselen sekavin tuntein vuoroin jylhiä ja surrealistisia vuoristomaisemia maassa josta isäni oli kotoisin -ja jossa olen nyt ensimmäistä kertaa- ja vuoroin niitä matkustajia joilla ei ole rahaa istumapaikkaan. Noin viisitoistavuotias poika seisoo stoalaisen liikkumattomana bussin etuosassa koko kuusituntisen matkan Potosiin. Välillä juttelen vieressä istuvan campesinoperheen kanssa hampaattoman vanhan naisen puuttuessa silloin tällöin keskusteluun bussin lattialta. Tarjoan istumapaikastani kolkuttavaa omaatuntoani rauhoittaakseni kokalehtipussiani naiselle ja se katoaa nopeasti jonnekin hänen perinteisen asunsa lukemattomien hamekerrosten sekaan. Lahjukseni eivät kuitenkaan rauhoita minua, vaan päinvastoin saavat minut tuntemaan itseni entistä typerämmäksi. Tiedän, että minua pidettäisiin idioottina jos tarjoasin paikkaani lattialla istuvalle vanhukselle, enkä löydä rohkeutta haastaa kielitaitoani ja tapoja tarjoutuakseni vaihtamaan paikkoja. Sen sijaan istun typertyneenä sijallani jonka en tunne kuuluvan itselleni enää lainkaan.

Pysähtyessämme pieneen maalaamattomista savitiilistä rakennettuun kylään tauolle, bussimme kuljettajat ja muu runsaslukuinen henkilökunta katoavat nopeasti läheiseen baariin. Muu väki purkautuu ulos bussista ensimmäiseksi virtsaamaan kuka mihinkin. Hetken aikaa näky on kuin jostain irvokkaasta taulusta koko vuorien verhoaman maiseman täyttyessä kusevista ihmisistä. Moni kylän lapsi on odottanut bussin tuloa hankkiakseen lisätienistejä perheelleen myyden matkustajille kuka mitäkin. Ostan pieneltä pojalta, joka ei voi olla kuutta vuotta vanhempi, pussilisen nahistuneita omenoita ja toukokuussa vanhaksi menneen fantan yhdellätoista Bolivianolla. Ystävällinen Bolivialaismies tekee minulle selväksi, että maksan ylihintaa. Tinkiminen kovapintaisten torikauppiaiden kanssa minulta ehkä onnistuu -ja olen jopa oppinut nauttimaan ennen ahdistavaksi kokemastani kaupantekoshowsta- mutta räkäposkista lasta vastaan olen aseeton.

Potosissa etsin muistikortteja kameraani torin laidalle levittäytyneistä eletroniikkakioskeista. Käyn pitkiä ja polveilevia keskusteluja kauppiaiden kanssa neuvotellesani hinnasta. Mies jolta vaihdan viimeiset Chilen pesoni Bolivianoiksi, ja jolta päädyn ostamaan muistikorttini, lyö leimansa jokaiseen kahdensadan bolivianon seteliin vakuudeksi setelin aitoudesta. Toimituksen aikana käymme kauppaa muistikorteista ja esitämme puolin ja toisin eloisia tarinoita tekijöistä joiden kuvittelemme vaikuvan toisen mielipiteeseen lopullisesta kauppahinnasta.

Perillä Potosissa tunkeudun nopeasti ohi kanssamatkustajien Lauran jäädessä keräämään tavaroitamme bussista. Ovelta minut poimii mukaansa voimakkaasti viittilöivä mies joka ilmeisesti kertoo minulle bussien lastauksesta vastanneen pojan ilmeisen tympääntyneenä odottavan, että tulen poimimaan rinkat tunnin omaamme ennen Potosiin saapuneen bussi numero yhden katolta jolla istuen poika niitä vartioi. Maksan pojalle viisi bolivianoa ja jään voitonriemuisena odottamaan Lauraa joka syyti niskaani läjän kirouksia virheeni paljastuttua meille Uyunissa.

Santiagosta pohjoiseen

En ole aloittanut siivoustöitä ulkokeittiössä. Osa kolmesataa vuotta vanhan talomme katosta on romahtanut ja peittänyt lattian ja tasot kovettuneeseen mutaan. Jos rahani riittävät katon korjaustöihin aloitan keittiön kunnostamisen. Siihen asti keittiönä toimii patiolle valtavan palmun alle kyhätty nuotiopaikka. Tullessamme pesulta hedelmätarhaa kastelevalta pieneltä kanavalta, loistaa nuotio täydessä loimussaan ja Sandra, 19- vuotias kaksikuukautisen Felicidad-lapsen äiti, on kyykistynyt sen äären illallista valmistamaan. Hän ottaa tarjoamamme avun vastaan vähän hämmentyneenä. Otsalamppu ja muut arkeani helpottavat työkalut ja tarve-esineet, joita Sandralle tarjosin -ja joiden itse koen valikoituneen kovin kulutustiedostavaan käyttööni kovan tarveharkinnan jälkeen- lojuvat sysipimeässä, vain kuun ja nuotion valaisemassa Bolivian yössä Sandralle tarpeettomina, sijoillaan joille ne jätin.

Olemme kulkeneet pitkän matkan Santiagosta pohjoiseen. Olemme katselleet pelikaaneja ja mustia liskoja ja kuunnelleet vanhoja merikoiria Mejilloneksessa, suojautuneet telttaamme San Pedron elämysmarkkinoilta ja istuneet alkavan vuoristotaudin kourissa jeepissä matkalla halki Atacaman ja Uyunin toinen toistaan vihamielisempien, mutta kauneudellaan huumaavien autiomaa ja suola-aavikkomaisemien läpi. Jeeppimme on keittänyt suola-aavikon pakkasyössä ja saanut meidät laskemaan vesivarojamme kaukana normaalista turistireitistä keskellä valtavaa aluetta joiden kuumaiset kivimuodostelmat, geysirit ja myrkyllisissä laguuneissa rauhallisina kyyhöttävät kirkkaan vaaleanpunaiset flamingot luovat kokemuksia joista olen aina mielelläni lukenut muiden kirjoittaessa seikkailuistaan rajoilta jonne yhdenkään ihmisen ei varmasti ole ikinä ole ollut pakko mennä. Se saa minut taas kerran pohtimaan sitä liikuttavaa voimaa joka pakottaa asettamaan itsensä paikkoihin ja tilanteisiin kaukana mukavuusalueeltani. Miksi koen tarvetta tietää minkälaisen informaation ja tunnetilan jokin paikka minulle tuottaa kun koen sen itse, vaikka vaeltaessani Sipoonkorpeen lukemaan riippumatossa muiden seikkailuista jää minulle täydellinen vapaus lisätä puuttuvat kohdat mielikuvituksellani, riippumattomana välittömän informaation tuomista kahleista? Maailmassa joka on jo pienennetty topografisiin kartoihin, monikulttuurilliseen yksiarvoisuuteen, madventureihin ja halpalentoyhtiöihin, minä väkisin haluan sulkea sen myös oman välittömän informaationkäsittelykykyni aisoihin, vaikka tuskin matkani ovat koskaan olleet yhtä tarunhohtoisia ja täydellisiä kuin Huck Finnin, Valkohampaan, Kokon tai Salotorpan poikien kanssa tekemäni.

Matkamme ensimmäinen etappi Santiagon jälkeen, Antofagasta, näyttäytyi tylynä ja luotaantyöntävänä. Aloimme etsimään reittiä Mejillonekseen, pieneen rantakaupunkiin jolta odotin ehkä liikaakin luettuani herrasmiesmatkailija M. Jacobsin kertomuksen isoisänsä jalanjäljissä tekemästään matkasta halki Chilen ja Bolivian rajaseutujen. Löydettyämme reitin halki kaupungin pienelle paikallisbussien parkkipaikalle, aloitin kaupankäynnin bussilipuista pikkuruisessa peltivajassa jonne on lisäkseni sulloutunut paikallinen big band soittimineen sekä kattava kokoelma kotieläimiä ja niiden kaitsijoita. Chileläiset ystävämme olivat kovasti varoitelleet meitä pohjois-Chilen ihmisten ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta, jonka taakse suuri epäluotettavuus piiloutuu. Olin törmännyt tähän Chileläisten itsestään omimaan käsitykseen maailman pahimpina varkaina monesti aiemminkin. Kokemusteni yleensä osoittaessa todellisuuden kuitenkin mielikuvaa valoisammaksi, uskaltauduin antautumaan ystävällisyyden ja avuliaisuuden vietäväksi vailla suurempaa pelkoa maallisen omaisuuden menettämisestä. Koko peltivaja, soittajat ja kotieläimet mukaanluettuna ottivat asiakseen gringojen turvallisen päätymisen Mejilloneksen bussiin ajoissa ja rajallisista istumapaikoista nauttien. Bussimatkan loppupuolella, nuokkuessani kuumuden ja ihmisen hajun huumaamana huomattavan paljon itseäni pienemmille ihmisille suunnitellulla paikallani -jossain kontrabasson ja koiran välissä- pikkubussi alkoi heittelehtiä holtittomasti luotisuoralla tiellä keskellä autiomaata, jonka ainoan mutkan olimme ohittaneet jo kauan sitten.

Kaikkialla Santiagossa katukauppiaden mainoshuudot ovat soinnilltaan samanlaisia. Huuto on laulava ja sanojen paino on kahdella viimeisellä tavulla: hhe-LA-DO, hhe-LA-DO eee-LAA-DOO! Oli mainostettava tuote mikä tahansa, chilenosta mitään ymmärtämätön kuulijakin tietää jotain olevan kaupan. Samankaltainen mekkala nousee ihmisten ponnistaessa paikoiltaan pystyyn ja aloittaessa minibussimme kuljettajan toimien sättimisisen. Bussin vielä hakiessa suuntaansa suoralla tiellä äitien armeija syyllistää jo kuljettajaa orvoista ja muusikot ihmisistä jotka eivät ikinä tule kuulemaan bussiin kuolleita soittajia.

Minibussin löydettyä vihdoin tiensä päähän turvallisesti nousemme keskelle pientä Mejillonesta. Kylä ei tunnu siltä kirjan autuaalta keitaalta jota odotin. Löydettyämme majoituksen etsimme hiukan kuumeisina ja liian väsyneinä kaupungin nimikkomerieläimiä mejilloneksia suuhunpantavaksi mutta päädymme ravintolaan jonka sisustus on huikea yhdistelmä kiinalaiskitsiä ja andien alkuperäiskansojen tarvekaluja ja koriste-esineitä. Ruokalista on Chileläisittäinkin suppea: paistettua kanaa ja ranskalaisia. Kaikin puolin penseän ruokailukokemuksen kruunaa vittumainen kiinalaisakka joka työntekijöidensä pompottamisen lomassa koittaa välillä mykkäkoulun, välillä kiinailaisaksentilla maustetun chilenon huutomyrskyllä, rahastaa meiltä puolikkaasta kanasta kokonaisen hintaa vain koska tässä ravintolassa ei ilmeisesti ole tapana kanoja halkoa.
Seuraavan päivän aikana Mejillones muuttuu vähä vähältä valoisammaksi paikaksi. Pieni lehväkattoinen merirosvokapakka tarjoilee aamiaiseksi valtavia ja herkullisia simpukkapastejoita ilmapiirissä johon voisi helposti unohtua. Kapakan viehättävä transutarjoilija kinastelee aikaisin päihtyneiden työmiesten kanssa siitä, tuleeko häntä puhutellessa käyttää sanan viimeisenä kirjaimena -a:ta vai -o:ta. Löysäkielisin miehistä saa pian baarin omistavan matriarkaaisen vanhan naisen vihat päälleen ja kurituksen pahoittelevilta tovereiltaan. Pienten kalastajalaivojen saapuminen satamaan saa baarinedustan pelikaanit ja merileijonat villeiksi ja aamutuntien rauhallisuus muuttuu hetkessä sirkukseksi jonka panoksena ei ole vähempää kuin parhaat palat perkuujätteistä. Valtava laituri päättyy enää yhteen ainoaan pelikaaniin joka istuu laiturin päässä ja katselee vuoroin kalastusalusten ympärillä pyöriviä lajitovereitaan ja välillä isointa kalastajalaivoista joka on suuntaamassa merelle. Haaveilen krapulasta ja bloody marysta sitä hoitamaan.

Pako Santiagosta

Seikkailuni Santiagossa alkaa lähenemään loppuaan. Maa alkaa polttaa jalkojen alla ja on jatkettava matkaa. Eräät ystäväni kertoivat minulle, että San Pedro de Atacamassa asuu viisas mies. Aion lähteä kysymään neuvoa. Viivyn vielä hetken, että saan työni valmiiksi, sitten jatkan matkaa. Uskollinen teräsratsuni odottaa matkaa jo kärsimättömänä.

Vankkureissa

Ajoin läpi aamuöisen San Diegon. Tuskin tiedän mitään parempaa kuin Santiagon pyörällä keskellä pimeintä hetkeä, sillä öisin kaupungilla on vaatteet. Santa Isabel jolle käännyn on väyläni idän ja lännen väliselle liikkumiselle. On kylmä, mutta ajaessa sitä ei huomaa paitsi keuhkoissa jotka säästämättä käyttävät kaiken kirpeän yöilman jonka pystyvät. Ajamisen riemusta mutkittelen pitkin tyhjää väylää. Takarenkaani napsahtaa johonkin tiessä. Seuraa riemastuttavan pitkät sekunnit kun tietää tulleensa tehneeksi virheen, mutta seurauksia voi vasta arvailla. Kun nuo sekunnit loppuvat keräilen itseni jostain kummallisesta puoli-istuvasta asennosta nojaamasta aitaan. Kädestä valuu verta. Takakumi on puhki, se tietää loppu matkan kävelyä.
Takanani joku nauraa. Se on sellaista naurua, että tiedän naurajan suusta puuttuvan hampaita. Mies istuu vankkureissa. Isoissa vankkureissa jotka on rakennettu kahden valtavan traktorinrenkaan varaan. Hän nousee ja hyppää alas vankkureistaan, tarttuu pyörääni, kääntyy kohti vankkureitaan ja kiljahtelee minulle: "Vamos! Vamos!".
Mies viittilöi minut vankkureiden perään johon pyöränikin on nakattu. Se lepää valtavan maissikasan reunalla ja kiipeän sen viereen. Vankkureissa sieraimeni täyttää homeen ja maissin haju. Muistan kauppatorin ja Jaime-veljen maissibisneksen. Mies kailottaa minulle ajurinpukilta jotain ilmeisen riemuissaan. Öinen akrobatiani on tuonut vaihtelua miehen matkaan. Kolme korttelia ennen kotiani on puisto, johon mies ohjaa vankkurit. Puistossa nukkuvat koirat heräävät ja nostavat riemastuneen mekkalan. Mies ja hevonen ovat koirille tutut. Talutan pyöräni kotiin nkä lopeta hymyilemästä ennen kuin nukahdan.