Tapasin Guillermon neljäntenä iltana saapumiseni jälkeen panimoravintolassa Patio Bellavistalla. Olin juonut niin monta tuoppia pienen Chileläisen panimon olutta, että aloin tosissani pelätä sitä, riittävätkö rahani laskuun. Ravintolan olut oli kuitenkin poikkeuksellisen hyvää, ja tarjoilijat kantoivat sitä pöytään niin kiitettävällä tarmolla, etten osaa syyttää tilanteestani pelkästään itseäni. Oli aamuyö, kun minulle vihdoin selvisi mikä suhde pöytäseurueeseemme liittyneellä Guillermolla ravintolaan oli. Huoleni laskusta olivat tosin tässä vaiheessa syystä tai toisesta haihtuneet, enkä ajatellut koko asiaa ennen kuin seuraavana päivänä kun olimme jo ajamassa kohti Guillermon panimoa.
Katselin puolinukuksissa ohi kiitävää maisemaa. Kylistä jonka läpi ajoimme tajusin hämärästi vain värit. Kun saapuu uuteen maailmankolkkaan värimaailma on vain osa erilaisuutta. Kun viipyy paikassa pidempään, värien erilaisuus viipyy tajunnassa ja huomaan reksiteröiväni sitä toistuvasti. Siivottomampana se esittäytyy inhimillisempänä ja kodikkaampana kuin joku mitä tottumuksesta pidän omanani. Härkien tai hevosten vetämien traktorin renkailla varustettujen rattaiden, vanhoista pyöristä koottujen kuljetuspyörien ja lukemattomien koirien jälkeen käännymme pihaan jonka etualaa hallitsee kaksi valtavaa oluesta raukeasti hymyilevää betonista munkkia. Niiden takana komeilee panimo jota olemme tulleet katsomaan. Ruostumattoman teräksen hallitsema pieni panimohalli riisuu osan siitä romantiikasta jonka olen ajomatkamme aikana eilen nauttimallemme oluelle pukenut. Mutta kun pullottaja, joka laskee pullot yksitellen täyteen olutta ja iskee niiden päälle korkit, täyttää työnsä ohessa tuoppimme uudestaan ja uudestaan ja näyttää meille suuret säkit joissa mallasohraa säilytetään, olen taas turpean ja ihmisen työn makuisen oluen vilpitön ihailija. Paluumatkan ihmettelen, niin kuin usein muutenkin, miksi me jatkuvasti tyydymme niin vähään ja silti kuvittelemme saavamme niin paljon. Ehkä siksi, että Lapin Kulta ja Carlsbergkin voivat otollisissa olosuhteissa olla juuri sitä mitä tarvitsemme.
Kun saavumme takaisin Santiagoon on jo pimeä. Menemme illalliselle korttelikapakkaan johon meille on katettu kulahtaneen ryppyisen pöytäliinan päälle moitteettomaan järjestykseen lautaset, lasit ja muut oheistarpeet. Virheettömästi valkoiseen paitaan ja rusettiin sonnustautunut tarjoilija kantaa pöytäämme kannullisen jotain joka etäisesti muistuttaa sekä kiljua että sangriaa. Kylmä juoma huuhtelee pakokaasun maun suusta ja on kuumaan iltaan mitä parhainta. Ravintolan sisustus on täydellisessä sopusoinnussa ryppyisten pöytäliinojen ja huolellisesti kiilloitettujen ruokailuvälineiden kanssa. Avaraa ja matalaa tilaa hallitsee suunnaton takka josta purkautuvat kipinäsyöksyt täyttävät ajoittain koko salin. Vanhat miehet istuvat syömässä ja pelaamassa korttia kutsuen kaikkia paikan kuutta tarjoilijaherraa nimillä.
Olen ehkä joillekkin teistä päivitellyt Chileläistä viehtymystä pottuun ja pihviin. Mikään aikaisemmin kokemani tai syömäni ei kuitenkaan ole valmistellut minua siihen, mitä eteemme kannettaan. Sen jälkeen kun tarjoilija on kattanut eteemme isot, kuoressaan paahtuneet leipäpalat, voit ja salsan saapuvat muut lisukkeet. Perunamuusia, keitettyjä perunoita ja ranskanperunoita sekä Chileläistä tomaattisalaattia, joka tarjoaa kirpeän vastapainon kaikille kuviteltavissa oleville sian, kanan, lehmän ja perunan variaatioille. Tämän jälkeen jokainen saa eteensä lautasen, jolla komeilee ylhäisessä yksinäisyydessä suuri, lähes kilon painoinen pökäle sikaa joka on kypsennetty käärittynä omaan nahkaansa. Visuaalisesta järkytyksestä toivuttuani sahaan ensimmäisen viipaleen irti tuosta varsin miehisestä ruokalajista. Kastettuani viipaleen hiukan tuliseen tomaattipyreesen huomaan pitäväni sen miedosta mausta. En ole suuri sian ystävä, ainakaan jos sika on lautasellani, mutta vähän raaemmaksi jätettynä ruokalaji olisi ehdottomasti parasta maistamaani possua. Nyt koko annoksen alas huuhtelemiseksi tarvitaan isoja kulauksia punaviiniä.
Syötyämme minkä pystymme, nautimme jälkiruoaksi pikakahvia, vienettaa ja suuveden oloista jäähileillä tarjottavaa mahtavaa minttulikööriä. Tarjoilija lukee ajatuksiani ja tuo minulle tupakan tuhkakupissa. Ovatko kaikki asiat kotosuomessa näin helpopoja? Järjestelmämme virtaviivaisuus takaa meille sähkökatkottoman, hajuttoman ja mauttoman ympäristön jossa yksinkertaiset piirteet karsiutuvat välttämättöminä uhrauksina. Kävelen kotiin oluista ja sioista onnellisena.
Tätä kirjoittaessani valot patiolta ja talosta sammuvat. Marssin huoneeseeni ja poimin valonkatkasijaan ripustamani otsalampun ja sullon sen taskuuni tarkastaen samalla, että veitseni on taskun pohjalla. Samaan aikaan hiukan vihaisena ja huvittuneena omalle valmistautuneisuudelleni talsin takaisin patiolle. Vanhan talon lattia tuntuu jaloissa tavallistakin enemmän kompuroidessani pimeässä sen läpi. Hetken päästä maa alkaa järistä ja varashälyttimet, sireenit ja kopterin meteli alkavat täyttää ilmaa. Pieni kasvien täyttämä pimeä patiomme on kuitenkin pysähtynyt. Se ei tunnu odottavan mitään, seisovan vain paikallaan niin kuin se aina tekee.
