Santiagosta pohjoiseen

En ole aloittanut siivoustöitä ulkokeittiössä. Osa kolmesataa vuotta vanhan talomme katosta on romahtanut ja peittänyt lattian ja tasot kovettuneeseen mutaan. Jos rahani riittävät katon korjaustöihin aloitan keittiön kunnostamisen. Siihen asti keittiönä toimii patiolle valtavan palmun alle kyhätty nuotiopaikka. Tullessamme pesulta hedelmätarhaa kastelevalta pieneltä kanavalta, loistaa nuotio täydessä loimussaan ja Sandra, 19- vuotias kaksikuukautisen Felicidad-lapsen äiti, on kyykistynyt sen äären illallista valmistamaan. Hän ottaa tarjoamamme avun vastaan vähän hämmentyneenä. Otsalamppu ja muut arkeani helpottavat työkalut ja tarve-esineet, joita Sandralle tarjosin -ja joiden itse koen valikoituneen kovin kulutustiedostavaan käyttööni kovan tarveharkinnan jälkeen- lojuvat sysipimeässä, vain kuun ja nuotion valaisemassa Bolivian yössä Sandralle tarpeettomina, sijoillaan joille ne jätin.

Olemme kulkeneet pitkän matkan Santiagosta pohjoiseen. Olemme katselleet pelikaaneja ja mustia liskoja ja kuunnelleet vanhoja merikoiria Mejilloneksessa, suojautuneet telttaamme San Pedron elämysmarkkinoilta ja istuneet alkavan vuoristotaudin kourissa jeepissä matkalla halki Atacaman ja Uyunin toinen toistaan vihamielisempien, mutta kauneudellaan huumaavien autiomaa ja suola-aavikkomaisemien läpi. Jeeppimme on keittänyt suola-aavikon pakkasyössä ja saanut meidät laskemaan vesivarojamme kaukana normaalista turistireitistä keskellä valtavaa aluetta joiden kuumaiset kivimuodostelmat, geysirit ja myrkyllisissä laguuneissa rauhallisina kyyhöttävät kirkkaan vaaleanpunaiset flamingot luovat kokemuksia joista olen aina mielelläni lukenut muiden kirjoittaessa seikkailuistaan rajoilta jonne yhdenkään ihmisen ei varmasti ole ikinä ole ollut pakko mennä. Se saa minut taas kerran pohtimaan sitä liikuttavaa voimaa joka pakottaa asettamaan itsensä paikkoihin ja tilanteisiin kaukana mukavuusalueeltani. Miksi koen tarvetta tietää minkälaisen informaation ja tunnetilan jokin paikka minulle tuottaa kun koen sen itse, vaikka vaeltaessani Sipoonkorpeen lukemaan riippumatossa muiden seikkailuista jää minulle täydellinen vapaus lisätä puuttuvat kohdat mielikuvituksellani, riippumattomana välittömän informaation tuomista kahleista? Maailmassa joka on jo pienennetty topografisiin kartoihin, monikulttuurilliseen yksiarvoisuuteen, madventureihin ja halpalentoyhtiöihin, minä väkisin haluan sulkea sen myös oman välittömän informaationkäsittelykykyni aisoihin, vaikka tuskin matkani ovat koskaan olleet yhtä tarunhohtoisia ja täydellisiä kuin Huck Finnin, Valkohampaan, Kokon tai Salotorpan poikien kanssa tekemäni.

Matkamme ensimmäinen etappi Santiagon jälkeen, Antofagasta, näyttäytyi tylynä ja luotaantyöntävänä. Aloimme etsimään reittiä Mejillonekseen, pieneen rantakaupunkiin jolta odotin ehkä liikaakin luettuani herrasmiesmatkailija M. Jacobsin kertomuksen isoisänsä jalanjäljissä tekemästään matkasta halki Chilen ja Bolivian rajaseutujen. Löydettyämme reitin halki kaupungin pienelle paikallisbussien parkkipaikalle, aloitin kaupankäynnin bussilipuista pikkuruisessa peltivajassa jonne on lisäkseni sulloutunut paikallinen big band soittimineen sekä kattava kokoelma kotieläimiä ja niiden kaitsijoita. Chileläiset ystävämme olivat kovasti varoitelleet meitä pohjois-Chilen ihmisten ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta, jonka taakse suuri epäluotettavuus piiloutuu. Olin törmännyt tähän Chileläisten itsestään omimaan käsitykseen maailman pahimpina varkaina monesti aiemminkin. Kokemusteni yleensä osoittaessa todellisuuden kuitenkin mielikuvaa valoisammaksi, uskaltauduin antautumaan ystävällisyyden ja avuliaisuuden vietäväksi vailla suurempaa pelkoa maallisen omaisuuden menettämisestä. Koko peltivaja, soittajat ja kotieläimet mukaanluettuna ottivat asiakseen gringojen turvallisen päätymisen Mejilloneksen bussiin ajoissa ja rajallisista istumapaikoista nauttien. Bussimatkan loppupuolella, nuokkuessani kuumuden ja ihmisen hajun huumaamana huomattavan paljon itseäni pienemmille ihmisille suunnitellulla paikallani -jossain kontrabasson ja koiran välissä- pikkubussi alkoi heittelehtiä holtittomasti luotisuoralla tiellä keskellä autiomaata, jonka ainoan mutkan olimme ohittaneet jo kauan sitten.

Kaikkialla Santiagossa katukauppiaden mainoshuudot ovat soinnilltaan samanlaisia. Huuto on laulava ja sanojen paino on kahdella viimeisellä tavulla: hhe-LA-DO, hhe-LA-DO eee-LAA-DOO! Oli mainostettava tuote mikä tahansa, chilenosta mitään ymmärtämätön kuulijakin tietää jotain olevan kaupan. Samankaltainen mekkala nousee ihmisten ponnistaessa paikoiltaan pystyyn ja aloittaessa minibussimme kuljettajan toimien sättimisisen. Bussin vielä hakiessa suuntaansa suoralla tiellä äitien armeija syyllistää jo kuljettajaa orvoista ja muusikot ihmisistä jotka eivät ikinä tule kuulemaan bussiin kuolleita soittajia.

Minibussin löydettyä vihdoin tiensä päähän turvallisesti nousemme keskelle pientä Mejillonesta. Kylä ei tunnu siltä kirjan autuaalta keitaalta jota odotin. Löydettyämme majoituksen etsimme hiukan kuumeisina ja liian väsyneinä kaupungin nimikkomerieläimiä mejilloneksia suuhunpantavaksi mutta päädymme ravintolaan jonka sisustus on huikea yhdistelmä kiinalaiskitsiä ja andien alkuperäiskansojen tarvekaluja ja koriste-esineitä. Ruokalista on Chileläisittäinkin suppea: paistettua kanaa ja ranskalaisia. Kaikin puolin penseän ruokailukokemuksen kruunaa vittumainen kiinalaisakka joka työntekijöidensä pompottamisen lomassa koittaa välillä mykkäkoulun, välillä kiinailaisaksentilla maustetun chilenon huutomyrskyllä, rahastaa meiltä puolikkaasta kanasta kokonaisen hintaa vain koska tässä ravintolassa ei ilmeisesti ole tapana kanoja halkoa.
Seuraavan päivän aikana Mejillones muuttuu vähä vähältä valoisammaksi paikaksi. Pieni lehväkattoinen merirosvokapakka tarjoilee aamiaiseksi valtavia ja herkullisia simpukkapastejoita ilmapiirissä johon voisi helposti unohtua. Kapakan viehättävä transutarjoilija kinastelee aikaisin päihtyneiden työmiesten kanssa siitä, tuleeko häntä puhutellessa käyttää sanan viimeisenä kirjaimena -a:ta vai -o:ta. Löysäkielisin miehistä saa pian baarin omistavan matriarkaaisen vanhan naisen vihat päälleen ja kurituksen pahoittelevilta tovereiltaan. Pienten kalastajalaivojen saapuminen satamaan saa baarinedustan pelikaanit ja merileijonat villeiksi ja aamutuntien rauhallisuus muuttuu hetkessä sirkukseksi jonka panoksena ei ole vähempää kuin parhaat palat perkuujätteistä. Valtava laituri päättyy enää yhteen ainoaan pelikaaniin joka istuu laiturin päässä ja katselee vuoroin kalastusalusten ympärillä pyöriviä lajitovereitaan ja välillä isointa kalastajalaivoista joka on suuntaamassa merelle. Haaveilen krapulasta ja bloody marysta sitä hoitamaan.