Potosiin

Jätettyämme Mejilloneksen autiomaan ja meren paahtamaan rauhaan, matkustimme pitkät kilometrit läpi Atacaman autiomaan Chileläisen high-end bussifirman kyydissä. Valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut bussi-isäntämme jakeli pieniä keksirasioita ja ”virkistäytymispakkauksia” hillitysti elehtien ja peitellen lopuksi yksitellen kaikki ”semi-cama” palvelusta nauttivat matkalaiset penkeilleen. Myöhemmin Copiapossa venytellessäni istumisesta puutuneita jäseniäni bussi-isäntä hillityllä äänellä ilmoitti minulle ystävättäreni ”lianneen koko vessan” ja ettei hänen arvolleen sopinut siivota vessoja. Todisteluni siitä, että Laura oli nukkunut koko matkan ajan penkillään mies torjui jonkinlaisella jäätävällä hymyntapaisella ja pienellä nyökkäyksellä ennen kääntymistään kannoillaan. Muistelin jonkun Brittikirjailijan joskus nimenneen Chilen Etelä-Amerikan Englanniksi.

San Pedron pölyisillä kaduilla parrakkaat ja ahavoituneet vanhat nomadit saavuttavat meidät yksi toisensa jälkeen markettimaastopyörillään, kaupaten toinen toistaan aidompia kokemuksia San Pedron nimikkokaktuksen taikavoimista Kuulaaksoon. Pölyn ja kuivuuden keskellä nuo pyörätkin ovat kaukana omalta kotikentältään. Kunnioitettavassa kolmen vuoden iässä, ruosteisina ja ahavoituneina kuin niillä ajavat miehet, ne muistuttavat jotain arvokasta ja alkuperäistä maalla joka ei enää elä sade- tai kuivakausista. Maalla joka on mukauttanut itsensä seikkailujen lukujärjestykseen ja jonka alpakoita ja laamoja ei taluta enää edes campesino vaan teräsmieheksi sonnustautunut ruotsalaismies.

Ystävämme Estebanin kertoessa San Pedrosta ennen diskovaloja ja hiekkadyynilautailua pystytämme telttaamme hänen pihamaalleen, puutarhaa halkovan pienen kastelukanavan viereen. Kylän laitamille Esteban on rakentanut savesta ja oljista viehättävän, sokkeloisen talonsa joka muistuttaa maanpäälistä luolastoa. Se on täydellinen ympäristö ihmiselle jonka nykypäivän shamaanin hahmossa on samaan aikaan jotain irvokasta ja vilpitöntä. Kun kerron Estebanille omista ristiriitaisista tuntemuksistani siitä, että kuulun kiistatta siihen samaan madventureiden viiteryhmään jotka rastimerkitsevät maailmankarttaa valloituksillaan ja joiden tunnussanat: ”wicked!” ja ”genial!” saavat verenpaineeni nousemaan -varsinkin niiden tullessa omasta suustani-, Esteban toteaa yksikantaan: ”Mutta sinähän olet menossa kotiin.” Estebanin mielestä vain naiset matkailevat, miehet aina kulkevat johonkin. Kiitollisena äkillisestä ylennyksestäni jaan miellelläni tästä lähtien reissaajat, ehkä kuitenkin sukupuoleen katsomatta, noihin kahteen karkeaan ryhmään.

Lähtöpäivämme aamuna istumme odottammassa jeeppikuskiamme pölyisellä rajanylistysasemalla. Runsaslukuinen joukko reppumatkalaisia ja Chilessä töissäkäyviä Bolivialaisia jonottaa leimoja passiinsa. Raja on kuin Meksikon ja Jenkkien välinen raja. Chilestä poistuminen on helppoa, mutta sinne palaaminen Boliviasta on hermoja raastava kuumottelu. Itkuista saksalaistyttöä on pidetty neljä tuntia epäiltynä kokaiinin salakuljetuksesta. Jotkut matkanjärjestäjät jotka kuljettavat nelivedoillaan turisteja San Pedron ja Uyunin välillä ovat käyttäneet turisteja muuleinaan kuljettaessaan kokaiinia Boliviasta Chileen. Omaan Chileläiseen opiskelijaviisumiini liittyvien epäselvyyksien takia odottelen tätä helpompaa rajanylitystä ja maastapoistumisleimaa hiukan hermostuneesti. Vaikka passini ja viisumipaperinippuni tarkastelu tuntuu kestävän piinaavan kauan ja tunnen, kuinka takanani odottavat jonottajat alkavat liikehtiä rauhattomasti, poliisimies päästä minut vihdoin hymyillen pakenemaan Bolivian puolelle.

Matkalla kohti Uyunia, läpi suola-aavikon, noustuamme ripeästi Mejilloneksesta merenpinnan tasolta Salar de Uyunin 3000-5500 metrin korkeuteen pureskelen kokapensaan lehtiä kiihtyvällä vimmalla ja kumoan lehdistä uutettua teetä aina kuin se on mahdollista, toivoen niiden auttavan minua toipumaan kuumeesta ja nopean korkeuden muutoksen aiheuttamasta voimattomuudesta. Kun aavikko luo kangastuksenomaisia näkyjä väreilevistä kivistä ja liikkuvasta horisontista, koetan uskotella itselleni olevani jeeppikuljetuksen sijasta eeppisellä matkalla halki autiomaan korkeintaan laama kaverinani.

Yöt Uyunin korkeudessa ovat hyytävän kylmiä, päivällä ilma on kuumaa ja rutikuivaa ja myrkyllisten järvien ympärillä se haisee ammoniakilta tai boraxilta. Ajoittain myrskytuuli nostaa pölyn joka peittää auringon ja lämpötila laskee päivälläkin nopeasti. Halkeilleilta huulilta voi imeä suolaa joka kiinnittyy niihin ja viiksiini pieniksi kidenipuiksi. Honorato, vanha ryppyinen kuljettajamme kumoaa oluen toisensa jälkeen jokaisella mahdollisella tauolla, mutta kertaakaan minulle ei tule mieleen kyseenalaistaa hänen ajotaitojaan maalla joka ei tee helpoksi edes vanhan Land Cruiserimme etenemistä. Aamulla, kaivautuessamme ulos telttamme suojista, näen Honoraton olutpullo toisessa, ja vasara toisessa kädessä vanhan Vartan taskulampun valaistessa, runnomassa auton moottoria valmiiksi uuden päivän koitoksiin. Keskustelemme päivän reitistä Honoraton piirtäessä karttaa Land Cruiserin konepellin pölyyn ja intiaaninainen jonka iho on kuin nostettu hänen naamalleen ympäröivästä maasta, tulee talosta jonka läheisyyteen olemme leiriytyneet, tuoden meille teetä ja leipää. Vielä ennen lähtöämme nousemme pienelle kukkulalle katselemaan auringonnousuun heräilevää flamingoyhdyskuntaa joka aloittaa uuden päivän puoliksi jäätyneellä järvellä.

Saavuttuamme Uyuniin, ensimmäiseen kaupunkiimme Boliviassa, hyvästellemme Honoraton ja alamme koluamaan pääkadunvarren lukuisia bussifirmojen toimistoja. Toimistot pursuilevat tavaraa; henkilökohtaista omaisuutta, kotieläimiä ja muualla myytäväksi tarkoitettuja tuotteita. Toimistoja hoitavat äidit lapsineen ja niissä tuntuu välillä olevan koolla myös koko kaupungin väki. Toisin kuin kaikki muut bussifirmat (jotka noudattavat Bolivialaista tapaa olla kaikkialla perillä kahdelta yöllä), yksi bussifirma tarjoaa puolenpäivän aikaan lähtevää bussia Potosiin, kaupunkiin joka aikoinaan oli yksi maailman suurimmista, ja jonka intiaanien ja afrikkalaisten orjien hengellä kaivettu hopea muutti koko Euroopan, eritoten Espanjan talouden. Nykyään Cerro Ricoa (”rikas kukkula”) louhivat kaivostyöläiset omistavat sentään, enemmän tai vähemmän, itse kaivoksensa, mutta työmenetelmät tai olot kaivoksissa eivät ole juurikaan muuttuneet. Bolivialaisen kaivostyöläisen keskimääräinen elinikä on juuri ja juuri kohonnut vajaaseen neljäänkymmeneen vuoteen, ja Euroopan kuiviin imemä kukkula tarjoaa vain vaivoin elannon kaivosmiehen perheelle.

Tunkeutuessamme sisään bussiin jonka käytävälle on levitetty sekalainen määrä matkustajien tavaroita; perunasäkkejä, varustenyyttejä ja huonekaluja joiden seassa vähävaraisimmat matkustajat istuvat miten parhaiten kykenevät, löydän istumapaikoiltamme nelihenkisen Bolivialaisperheen. Lapset istuvat vanhempiensa sylissä kuljetettavan omaisuuden ollessa tungettuna kaikkiin vapaina oleviin rakoihin. Pienen neuvonpidon päätteksi ymmärrän omaavani liput bussiin numero kaksi. Tuskaisesti alan työntyä ohi käytävää kansoittavien ihmisten Lauran puikkelehtiessa ketterästi ulos bussista jonka virallinen lähtöaika on ohitettu jo puolella tunnilla ja moottorit ovat jo käynnissä. Samalla hetkellä kun pääsen ulos bussista, se lähtee liikkelle samoin kun sen takana oleva bussi numero kaksi. Hurjan viittilöinnin ja huutamisen seurauksena bussi kuitenkin pysähtyy noukkimaan meidät kyytiin ja samalla hetkellä tajuan rinkkojemme matkustavan kohti Potosia ensimmäisenä lähteneessä bussissa. Pelkään puutteellisen kielitaitoni maksaneen meille rinkkamme ja kaiken niissä olevan omaisuutemme. Laura vannoo ääneen, että jos hänen uusi kirkkaanpunainen rinkkansa katoaa nyt, niin kuin uusi kirkkaanpunainen takki viime vuoden Espanjanreissulla, hän ei enää ikinä osta mitään punaista. Matkan varrella uusi kirkkaanpunainen rinkka hohtaa aina välillä kaukana edellä ajavan bussin katolla kiemurrellessamme pitkin vuorenrinteitä kohti Potosia.

Kokalehtien imelän hajun ja ihmisten tuoksujen täyttämässä bussissa katselen sekavin tuntein vuoroin jylhiä ja surrealistisia vuoristomaisemia maassa josta isäni oli kotoisin -ja jossa olen nyt ensimmäistä kertaa- ja vuoroin niitä matkustajia joilla ei ole rahaa istumapaikkaan. Noin viisitoistavuotias poika seisoo stoalaisen liikkumattomana bussin etuosassa koko kuusituntisen matkan Potosiin. Välillä juttelen vieressä istuvan campesinoperheen kanssa hampaattoman vanhan naisen puuttuessa silloin tällöin keskusteluun bussin lattialta. Tarjoan istumapaikastani kolkuttavaa omaatuntoani rauhoittaakseni kokalehtipussiani naiselle ja se katoaa nopeasti jonnekin hänen perinteisen asunsa lukemattomien hamekerrosten sekaan. Lahjukseni eivät kuitenkaan rauhoita minua, vaan päinvastoin saavat minut tuntemaan itseni entistä typerämmäksi. Tiedän, että minua pidettäisiin idioottina jos tarjoasin paikkaani lattialla istuvalle vanhukselle, enkä löydä rohkeutta haastaa kielitaitoani ja tapoja tarjoutuakseni vaihtamaan paikkoja. Sen sijaan istun typertyneenä sijallani jonka en tunne kuuluvan itselleni enää lainkaan.

Pysähtyessämme pieneen maalaamattomista savitiilistä rakennettuun kylään tauolle, bussimme kuljettajat ja muu runsaslukuinen henkilökunta katoavat nopeasti läheiseen baariin. Muu väki purkautuu ulos bussista ensimmäiseksi virtsaamaan kuka mihinkin. Hetken aikaa näky on kuin jostain irvokkaasta taulusta koko vuorien verhoaman maiseman täyttyessä kusevista ihmisistä. Moni kylän lapsi on odottanut bussin tuloa hankkiakseen lisätienistejä perheelleen myyden matkustajille kuka mitäkin. Ostan pieneltä pojalta, joka ei voi olla kuutta vuotta vanhempi, pussilisen nahistuneita omenoita ja toukokuussa vanhaksi menneen fantan yhdellätoista Bolivianolla. Ystävällinen Bolivialaismies tekee minulle selväksi, että maksan ylihintaa. Tinkiminen kovapintaisten torikauppiaiden kanssa minulta ehkä onnistuu -ja olen jopa oppinut nauttimaan ennen ahdistavaksi kokemastani kaupantekoshowsta- mutta räkäposkista lasta vastaan olen aseeton.

Potosissa etsin muistikortteja kameraani torin laidalle levittäytyneistä eletroniikkakioskeista. Käyn pitkiä ja polveilevia keskusteluja kauppiaiden kanssa neuvotellesani hinnasta. Mies jolta vaihdan viimeiset Chilen pesoni Bolivianoiksi, ja jolta päädyn ostamaan muistikorttini, lyö leimansa jokaiseen kahdensadan bolivianon seteliin vakuudeksi setelin aitoudesta. Toimituksen aikana käymme kauppaa muistikorteista ja esitämme puolin ja toisin eloisia tarinoita tekijöistä joiden kuvittelemme vaikuvan toisen mielipiteeseen lopullisesta kauppahinnasta.

Perillä Potosissa tunkeudun nopeasti ohi kanssamatkustajien Lauran jäädessä keräämään tavaroitamme bussista. Ovelta minut poimii mukaansa voimakkaasti viittilöivä mies joka ilmeisesti kertoo minulle bussien lastauksesta vastanneen pojan ilmeisen tympääntyneenä odottavan, että tulen poimimaan rinkat tunnin omaamme ennen Potosiin saapuneen bussi numero yhden katolta jolla istuen poika niitä vartioi. Maksan pojalle viisi bolivianoa ja jään voitonriemuisena odottamaan Lauraa joka syyti niskaani läjän kirouksia virheeni paljastuttua meille Uyunissa.