Heti ensimmäisellä kävelykierroksellani Palca Chicassa huomasin, että kaikki sisarukseni olivat unohtaneet mainita jotain erittäin oleellista jonkun mielestä ehkä alkeellisesti varustellusta 300 vuotiaassa keittiössämme. Koristekaakeloitujen tasojen ja kolibrinpesän täyttämän (kolibri tai sen pesä saattaa itsessään olla varsin mitättömän kokoinen, mutta voin vannoa teille; kolibrin pyöriessä piikkimäisen nokkansa kanssa maanisesti ympäri huonetta, sen läsnäolo on varsin tilaavievää) sisäkeittiön jälkeen avautuu ovi ulkokeittiöön jonka osin romahtaneen katon alla ovat tulisijat ja vanha ruosteinen puuhella.
Ja siellä on pizzauuni.
Joku ehkä väittäisi valtavan saviuunin olevan tarkoitettu ensisijaisesti leivänpaistoon, mutta tuollaiset kerettiläiset mielipiteet voitaneen jättää omaan arvoonsa (pizzauunissa saa ja voi toki paistaa leipääkin). Jonkun mielestä voi olla hienoa omistaa viinitila (joka ei tosin tuota tällä hetkellä kuin korkeintaan kiljua), tai viinitilan talo jonka seinillä on kaksisataavuotiaita freskoja, tai on hienoa olla Boliviassa. Ehkä. Minun mielestäni on helvetin hienoa omistaa pizzauuni. Olen haaveillut pizzauunista siitä lähtien kun olen alkanut haaveilemaan pizzauunien kaltaisista asioista. Uuni on valtava. Jos ymmärrän oikein, se on rakennettu tiilistä samaan tapaan kuin iglut rakennetaan jäästä -pyörittelen hetken ajan päässäni kysymystä: keksivätkö eskimot tietämättään pizzauunin vai Bolivialaiset iglun-, sen holvatut tiilet on päällystetty savella johon on sekoitettu nyrkinkokoisia kivenmurikoita ja kirkkaita lasinsiruja. Sen pohja on tiilien alta tehty lasista ja hiekasta lämmön ohjaamiseksi olennaiseen; eli pizzaan.
Välittömästi löytöni jälkeen tiedän että minun on kutsuttava sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet parilladan (bolivialainen näkemys järkyttävästä määrästä lihaa ja perunaa hiilillä) sijaan Palca Chican historian mahdollisesti ensimmäiseen pizzafiestaan.
Aloitan valmistelut hyvissä ajoin edellisenä päivänä. Bolivialaisen Strömsön askarteluohjelmaan kuuluu vanhasta rännistä kauniisti käsityönä valmistettu puuvartinen pizzalapio, toriretki ja tomaattikastikkeen harras keitto sekä käytettävien raaka-aineiden: viinin ja juustojen laadun toteaminen.
Toisin kuin suomessa, jossa lyhyttä sadonkorjuuaikaa lukuunottamatta parhaan tuloksen kastikkeessa takaavat purkitetut kuoritut tomaatit, täällä Cintin laaksossa valikoin talvellakin herkullisia tomaatteja vajaan tunnin torimyyjän ihmetellessä ääneen paneutumistani hänen vihanneksiinsa. Kiertelen vielä torikadun myyntipisteitä ja ostan kolme kiloa erilaisia ja eri ikäisiä vuohenjuustoja noin kahdeksalla eurolla, kaksi kiloa oliiveja ja erilaisia hilloja ja marmeladeja jälkiruokalettuja varten. Hymyilen voitonriemuisesti muistaessani facebook-kutsun jossa kehotetaan asioimaan kivijalkakaupoissa. Kaikki ostamani tuotteet voisin keräillä myös Cintin laakson maataloja kiertelemällä, tai ajoituksen ollessa oikea, Palca Chicaa hoitavalta perheeltä. Laakson ulkopuolelta tulevat kulutushyödykkeet ovat kalliita, mutta mitä sellaista voisin tarvita jota viiniä, hedelmiä, vihanneksia ja singania tuottava, lehmiä, vuohia, lampaita, aaseja ja sikoja kasvattava laakso ei voisi tarjota? Nuuskaa ehkä. Mietin miksen vieläkään koto-Lahdessa kuulu mihinkään ruokapiiriin, vaan tyydyn keskon tai s-ryhmän tuoreiksi puuteroituihin espanjan rehuihin ja valheellisiin lupauksiin syömisen arvoisesta ruoasta.
Sandra katsoo minua silmät pyöreinä kun pyydän häntä myöhemmin illalla, jahka olen saanut kastikkeen keitettyä, opastavan minua pizzauunin käytön saloihin. Vaikka Sandra on jo tottunut siihen että usein Lauran kanssa kokkaamme itse, leipova mies ei Bolivian maaseudulla ole varsinaisesti mikään arkipäiväinen ilmestys. Silloin kun laitamme Lauran kanssa ruokaa, Sandra seurailee ilmeisen kajahtaneina pitämiensä gringojen maneereita askareittensa lomasta välillä silminnähden huvittuneena.
Kaltattuani ja puhdistettuani viisikymmentä toinen toistaan kauniimpaa tomaattia aloitan niiden keittämisen suurinpiirtein seuraavalla reseptillä: erilaisia sipuleja, noin kymmenen kappaletta, kolme tai viisi kanelitankoa, sopivasti pippuria ja chileläistä savustettua chiliä: Merquenia, kaksi pientä porkkanaa, useita kynsiä valkosipulia ja oreganon, rosmariinin ja laakerinlehtien puutteessa(täytyy muistaa istuttaa): kaksi, kolme kourallista pihalta ja talosta löytyneitä yrttejä sekä muutaman sitruunan mehu ja jotain jonka unohdan. Lisäksi tarvitaan noin kolme litraa nuorta paikallista punaviiniä joka jaetaan suurin piirtein seuraavalla kaavalla: puolet kokille, loput kastikkeeseen, kuolleille ystäville ja Pachamamalle. Kolme pitkästyttävää tuntia Virginia Woolfia ja kastike on puolivalmis pizzauuniharjoituksia varten.
Juhlapäivän aamuna heräilen myöhään, vasta hiukan ennen puolta päivää ja vieraiden sovittua saapumisaikaa. Bolivialaisen kellon jossain määrin hyväksyneenä tiedän kuitenkin, että minulla on vielä kaksi, kolme tuntia aikaa ennen kuin yhtään vierasta voidaan odottaa. Aamiaisen sijasta alan keitellä yön yli tekeytynyttä tomaattikastiketta uudelleen muutaman lisätomaatin ja viinin kanssa jakaen viinin edelleen edellämainitulla tavalla.
Vieraiden saapuessa olen jo pienissä viineissä ja pizzafiesta lienee eeppinen menestys. Viikon päästä saamme kutsun tulla opettamaan pizzan valmistusta Casa de Campon pienelle viinitilalle joka tuottaa port-, valko- ja punaviiniä, sekä singania, bolivialaista rypäleviinaa Cintin laakson ja Bolivian tarpeisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti